Kahdenlaisia

Mitä enemmän mä ihmisiä tapaan, ja mitä enemmän mä niitä tunnen, niin sitä enemmän mä alan varmistua yhdestä asiasta. Meitä ihmisiä on kahdenlaisia. Sellaisia, joilla tuntuu olevan ongelmia ja huolia vaikka muille jakaa ja tuntuu kuin pitäisi pelätä, etteivät he mene millä hetkellä hyvänsä täysin palasiksi.  Niin, ja sellaisia, joilla tuntuu elämä hymyilevän, ei ehkä täysillä mutta suurimmilta osin, eikä mikään pysäyttäisi heitä. Mutta mistä se oikein johtuu? 

Siitä, että osa ihmisistä tuo yksityiselämänsä vaikeimmatkin käänteet hyvinkin avoimesti muiden näkyviin, kun taas osa haluaa pohtia asioita rauhassa yksin? Siitä, että jotkut osaavat ajatella huonoistakin kokemuksista myönteisesti, eikä siksi surkeus tule esiin, mutta jotkut ovat löytäneet polkunsa ruokkimalla negatiivisia tunteita? Vai yksinkertaisesti siitä, että epäonni vetää epäonnea puoleensa, samalla kun aito kestohymy saa myös elämän hymyilemään?

Viimeisimpään mä en tahdo itse uskoa, en millään. Oon ajatellut aina, että elämässä kaikille tulee vastaan yhtä paljon pahaa, ihmisillä on vaan eri tapoja käsitellä niitä huonoja asioita, ja ne huonommat asiat on jokaiselle henkilökohtaisia. Tunnetasolla kuitenkin kaikki olisi samalla viivalla sen asian kanssa, kaikille sattuisi aivan yhtä paljon ja yhtä kipeästi, siitä huolimatta, oliko kömmähdys pieni este vai järjettömän suuri muuri. Ei, ei se voi käydä järkeen, vaikka elämä onkin epäreilua, en suostu taipumaan ajatukseen siitä, että se olisi niin epäreilua.

Ensimmäisenä ja toisena mainittu on aika lähellä toisiaan, ja niistä tunnistaisin itseni molemmista. Minulle on helpompaa ajatella yksin, miettiä miten olisi paras, murehtia ja selvitä, kun taas osa tuttavapiiristäni tuo tunteensa ja viimeviikon pienimmätkin tapahtumat niin ihailtavan räiskyvästi julki. Kumpi kuitenkaan olisi parempi? Olla hiljaa, yrittää pärjätä itse, vaikka muut yrittäisivät saada puhumaan ja sen jonkin monimutkaisen lukon aukeamaan. Onko parempi teeskennellä, että asia hoidossa, kaikki hyvin, vaikkei olisikaan, mutta tietää, että tätä tietä täytyy mennä. Että kun saan tilaa itselleni, yksin, niin kaikki kääntyy paremmaksi, ja ettei puhuminen ole itselle ominainen muoto ilmaista itseään, tuoda esiin elämänsä vaikeimpia asioita?

Toisena mainittu ajatus siitä, kuinka paljon asenne vaikuttaa negatiivisten kokemusten tuntemiseen ja käsittelemiseen, on mun mielestäni eniten totta. Sitä voi muuttaa, totta sekin, vaikkei sitä ehkä kaikki itsepintaisimmat pessimistit tahtoisikaan tajuta. En minäkään tahtonut, ja välillä se on edelleen hankalaa, mutta mä yritän muuttua. Mä todella yritän oppia olemaan iloinen ja hymyilemään sellaisissa tilanteissa, joissa vaikkapa pari vuotta sitten olisin luhistunut täysin. Olisin kironnut maailman, ihmiset ja taivaankappaleet, meret ja mantereet, kaiken mitä kuvitella saattaa. Ennen kaikkea olisin kironnut itseni:"Tääki epäonnistu, miks en onnistu missään, miks oon huono. Vitun huono kaikessa, turha enää ees yrittää.. Kaikki menee vituiks kuitenki saatana. Kuole pois, Anni. Mene pois."

Nykyään, ihan liikaa mutrusuuna oltuani mä alan vihdoin ymmärtää, että ei tuo asenne auta yhtään! Tai tietenkin auttaa siinä suhteessa, jos haluaa masentua ja lytistyä yhä enemmän, painua vieläkin enemmän kokoon ja vihata itseään vielä hitupienesti lisää. Mitä se sitten kuitenkaan hyödyttäisi, sitä kautta ei kuitenkaan onnea löydy. Tässä kohtaa nyt jokainen masennuksesta selvinnyt, tai toipumassa oleva voisi ylpeänä sanoa puhuvansa kokemuksen rintaäänellä. Niin mäkin sanon, ja sanon vielä olevani siitä aivan helvetin ylpeä. Mä oon ylpeä siitä, että vaikka mä lähdin joskus väärään suuntaan, mä käännyin ympäri ja kuljin saman helvetin uuvuttavan reitin takaisin päin niin, jotta saatoin jatkaa onnellisuuteen, oikeaan suuntaan.. Se oli todella sen arvosta. Välillä mun mieli temppuilee, se tahtoo kulkee vielä alamaissa, mut mä tiedän kuinka sieltä noustaan ylöskin, ja kuinka mä voisin antaakaan periksi...

Mä kaikesta huolimatta rakastan tätä, mä rakastan olla elossa!

Ps. Mä oon pahoillani siitä, että aihe josta mä alunperin alan kirjoittamaan, kääntyy väistämättä aina tarinoihin omasta elämästä, menneestä ja nykyisestä. Se on vaan mun tapa. Onko se edes niin pahakaan, täähän on mulle terapiaa parhaimmillaan. 

Mistä löytyy hymy

Ensi alkuun voisin jo itsekin tokaista, että mikähän ihme viiraus mulla nyt on, kun jokapäivä pitää olla kirjottelemassa toistaan turhempia älynväläyksiä ja muuta skeidaa. Mut nyt mulla vaan on ollut lähes jokapäivä ja koko ajan sellanen olo, kuin mulla olis jotain kirjotettavaakin, ihan oikeeta asiaa. Sit sen oikeen asian unohtuessa mä alan löpistä kaikkea turhaa. 

Tänään mä aattelin et voisin kirjottaa siitä, miten helposti sen oikeestikin miltei elintärkeän ilon voi kadottaa. Ja kuinka helvetin vaikeeta se on löytää kerran sen kadotettuaan. Ja vaikka sen löytäisikin, ei sitä useinkaan osaa arvostaa ennenkuin huomaa sen taas pudonneen kyydistä. 

Mä itse huomasin tän eilen illalla. Mulla oli ihan hyvä päivä, tai sanotaanko, että melko tavallinen. Ei tuntunut erityisen huonolta, mutten ollut onneni kukkuloillakaan. Tasaista. Illalla ajattelin taas tavalliseen tapaani mennä nukkumaan ajoissa, ja kömminkin jo sänkyyn siinä toivossa että voisin viliseviltä ajatuksiltani rauhoittumaan ja nukahtamaan. Ei, ei se onnistunut. Mielin lähteä ulos, ja niimpä kiskoin housut jalkaani ja takin niskaan, ja lähdin kuljeksimaan lähiympäristöön. Oli kylmää ja tuuli, ja mun mieli tais lähteä seikkailemaan niiden tuulenpuuskien mukana, sillä kun palasin sisälle, mä vaan romahdin. 

Ihan ilman syytä, aivan kuten niin monesti ennenkin. Mun olis tehnyt mieli itkeä, mutta mä olin niin lukossa, etten mä voinu. Mä vaan hakkasin seinää, puolihuusin ja mun kroppa riuhtoi itseään miljoonaan suuntaan ihankuin pakonomaisesti sen helvetillisen ahdistuksen kourissa. Aivan yhtä yllättäen kun tää pieni öinen painajainen oli tullutkin, niin se myös hiipui, ja sen jälkeen mun pää oli vaan tyhjä. Kaikui, puristava tunne. 

Todella äkkiä tän kummallisen murtumisen jälkeen mulle tuli semmonen olo, että mun on pakko saada kuvata. Ulkona oli kylmää, pimeää ja tuulista, eikä sisällä ollut hyviä mahdollisuuksia erilaisiin kuvausjuttuihin. Vaikka mä tiedostinkin tän hyvin, niin silti mun oli vaan pakko, pakko saada se tunne kameralle, kuviin, näkyville. Ulos jotenkin. 

Mä luulen, että juuri tämmöisten, kauheiden ja mieluummin unohdettavien hetkien jälkeen mä olen valokuvaajana parhaimmillani. Mulla on tavoite, ja mulla on tunne. Mulla on se joku, mitä mä tahdon viestiä sillä, kaikki se, mitä mä en muuten voi sanoa, en kykene kuiskaamaan kenellekään. Ja vaikka se kokoonrusentava tunne sisällä onkin jotain, mitä ei koskaan kenellekään toivo, oon mä samalla iloinen siitä, että se on. Se saa mussa aikaan intohimon johonkin siihen, mistä mä pidän. Se saa mun maailman päänsisäisen maailman eloon ja mä tunnen olevani innostunut. Iloinen taas. 

Onko siis niin, ettei voi kokea iloa, ellei ensin tyystin kykene kadottamaan sitä, olemaan eksyksissä pimeässä, ellei uskalla kävellä vastatuuleen ja antaa kokonaisen maailman mennä hetken aikaa väärinpäin? Onko olemassa julmaa kirjoittamatonta lakia, jonka mukaan on kaaduttava monesti ja kunnolla, jotta voisi nousta vielä kerran enemmän, ja voisi nousta korkeammalle, kasvaa ihmisenä, sellaisena, joka todella on tyytyväinen siihen, mitä on? 

Antaen aikaisempieni kirjoitusteni ja niiden kommenttien vähyyden, huomataan, etten saa vastauksia kysymyksiin, joita tämän tekstin lukeville voisin esittää. Esittäisinkö ne silti? No, antaa mennä. Mikä juttu on teillä se, mikä nostaa mielialanne helvetistä taivaisiin? Se juttu, johon keskellä pimeyttä saatte sen kipinän syttymään? 

Aamukahvi kolmelta iltapäivällä, hidasta

No mutta, totta se on, Anni täällä aloittaa kirjoittamaan tätä ihan hetkeä vaille kolmelta iltapäivällä, kuppi energiaa vieressään. Ja totta on sekin, että tänään on maanantai, ette ole erehtyneet päivästä! Mä en vain jaksanut herätä aamulla, tai oikeastaan mun herätyskello ei herättänyt, ja havahduin vasta varttia vaille kymmenen soittoon, ja tajusin samantien kuinka paljon kello jo olisi. Tänään mä voin syyttää mun aamuväsymystä muustakin, kuin omasta pahasta tavasta valvoa yömyöhään ilman sen kummempaa syytä.

Miks? 

Tämä kaikkien varmasti tuntema huima palanen Suomeamme, VR, oli eilen ymmällään Eino-myrskyn kaatamien puiden, ja muiden esteiden vuoksi. Niin olin minäkin, sillä mun junani olis pitänyt lähteä neljältä Kuopiosta, kohti Helsinkiä. Vaan ei lähtenyt. Noissa kaikilta asemilta löytyvissä tauluissa luki, että "peruttuperuttu". Asema oli aivan liian ruuhkainen mun makuun, joten en tohtinut yrittää rynniä kysymään lisätietoa asiakaspalvelustakaan. Selvisi, että ehkäpä siinä 17.15 maissa pitäisi tulla junan korvaavia busseja, niin Pieksämäelle, kuin Mikkeliinkin. Mikkeli oli tässä tapauksessa se, johon olisin itse kyydin tarvinnut, sillä luvattiin, että tästä eteenpäin olisi junayhteys Helsinkiin saakka. 

Kello oli kuitenkin jo yli kuuden, kun viimein odottamamme bussit tulivat aseman eteen, minäkin tyhmyri pienillä balleriinoillani olin jo odottanut mielestäni ihan tarpeeksi kauan. Linja-autoon päästyäni mä aloin etsiä vessaa katseellani, ja tyrmistys oli ehkäpä vielä peruttua junaakin valtavampi, koska vessaa ei ollut. Ja vasta siinä, lämpimässä autossa istuessani tajusin, kuinka olisinkaan sitä pientä koppia kaivannut. Sanottiin, että seuraava pysähdys Pieksämäellä. Puolitoista tuntia. Vallan mainiota. 

Pieksämäen jälkeen oli vielä puolitoista tuntia odotettavana, jotta bussi olisi ehtinyt kiitää Mikkeliin saakka. Aluksi sinne päästyämme alkoi hurja rynnäkkö, kaikki säntäilivät minne sattuu, mutta VR-pukuisen miehen ilmestyessä paikalle väki laantui ja meni tuon miehen kertomaan suuntaan. Viitottiin, että tähän junaan, tämä vie teidät Helsinkiin. Minulle oli onni päästä junaan saakka, koska siellä oli wc, enkä jaksanut edes muistaa sitä, kuinka paljon noita junan kopperoita vihasin!

Heti kuitenkin takaisin paikalleni päästyän tuli kuulutus, jonka puhui hyvin hengästyneen ja hermostuneenkin oloinen mies. "Asiat mutkistuvat, tämä juna jää Mikkeliin. Kouvolaan päin busseja lähtee aseman edestä.." Ah, eikun vaan uudelleen tavarat niskaan ja liikkeelle. Aloin olla jo väsynytkin, tässä vaiheessa kello oli ehkä kymmenen, ja elin oikeastaan kahvin voimalla. Loppu matka meni suhteellisen simppelisti, vielä vähän bussin vaihtoja, taksikyytejä sun muuta, mutta siitä en jaksa enää yksityiskohtaisesti selittää, sillä eilisen kertaus ei ollut tämän postauksen tarkoitus.

Mikä sitten?

Se, mitä mä tästä opin. Tai oikeastaan, opin parikin asiaa. Helvetti, mitä sitä suotta vähättelemään, opin moisesta aivan helvetisti, ja jäin silti pohtimaan vielä enemmän! Yksi erittäin nokkela huomio oli, että yömatkustaminen ei sovi mulle! Katsellessani pimeää maisemaa, kuuta ja puita, ohi pyyhältäviä autoja ja tienviittoja, mun maailma pään sisällä lähtee seikkailemaan, ja sekös vasta onkin ärsyttävää, kun pitäisi pysyä skarppina. Odottaa, milloin tulee lisäohjeita, minne pitää mennä, miten pitää toimia. 

Jos kuitenkin yrittäisin nyt pysyä viimeinkin aiheessa, tai pikemminkin nyt vasta aloittaa aiheesta, josta mun alunperin piti kirjoittaa. Kärsivällisyys. Se on sellainen ihailtava luonteenpiirre, jota mä en itse omista miltei lainkaan. Mut mä luulen, että sitäkin voi opetella, oppia, valmentautua kärsivällisemmäks. Voisi ehkä oppia ymmärtämään, että välillä on ihan hyvä hidastaa, koska vaikka se kuinka vituttas, niin ei oo olemassa täydellistä pahaa ja huonoo. On vaan niitä asioita, joiden hyviä puolia ei heti huomaa! 

Mun on henkilökohtasesti jo tämmösessä edelläkerrotussa tilanteessa muistaa, ettei se matka ole ikuisuus, koko elämä. Ajattelen minuutteja, jotka valuvat hitaasti, juuri silloin kun haluaisi tuntienkin viilettävän hurjaa vauhtia, niin että se loputtomalta tuntuva matka olisi jo päätöksessään. Tai ainakin ennen, nyt oon huomannut kehittyväni tässä suhteessa. Haluaisin todella voida uskoa siihen, että ei elämä mene niin hitaasti, ei edes ne tahmeimmat ajat. Oma ajatusmaailma on vaan liian nopeaa, ja aivan liian kiireistä. 

En voi sanoa rehellisesti, ettenkö vieläkin joskus purisi hammasta, olisi räjähtämisen partaalla, kun ikävä tapahtuma tuntuu kestävän, ja kestävän. Ehkä takaraivossa edelleen sykkii pieni kaikkihetitännenyt-Anni kiljuen pienen teepannun tapaan, mutta pääpiirteittäin yritän tällöin hengittää rauhassa, ja hokea mielessäni:

"Nothing lasts forever!" 

Ei edes kukkaset, joita voin todella sanoa inhoavani. Miksi sitten olen kuvannut niite syksyllä? Siksi, koska ovathan ne kuvauksellisempia kuin oma pärstäni. 

Ehkä joskus vielä rakastan

Me saadaan kai kaikki joskus miettiä itseksemme omalla kohdallamme, halutaanko me uskoa, ja halutaanko me rakastaa. Että halutaanko mä päästää ihmisiä - varsinkaan niitä tärkeimpiä - lähellemme, ja halutaanko me antaa niiden tietää kuinka arvokkaita ne on. Uskalletaanko me uskoa siihen, että se kummallinen tunne johon haluais vaan käpertyä yhtä enemmän ja enemmän, on jotain niin abstraktia, kuin rakkautta? Halutaanko me myöntää, että se on tosiaan olemassa?!

Mä tahtoisin itse ainakin taistella niillä kaikilla voimillani mitä mulla on, sitä tietoa, tai harhaluuloa vastaan. En voi sanoa tosissani, että uskoisin siihen, että on olemassa rakkautta. Toisaalta en voi myöskään väittää olevani oikeassa, jos kerron, että se on vain uskomus, mitätön urbaanilegenda, johon miltei koko maailma kuitenkin uskaltaa luottaa. En voi olla varma siitä, onko rakkaudesta, tai edes sen olemassaolon tiedostamisesta kieltäytyminen pelkoa, vahvuutta, heikkoutta vai hillitöntä itsepäisyyttä. Onko se hyvästä, vai tuhoanko itseäni sisältä päin väistellessäni tätä tunnetta? En vain kykene taipumaan johonkin teoriassa niin älyttömään ja turhaan asiaan.

Sen sijaan, että mä suostuisin elämään siinä tietoisuudessa, jonka ympäröivä maailma rakkaudesta antaa meille, mä oon kehittänyt siihen tunteeseen aivan oman teoriani. Kun mä huomaan jotain uutta mun muutenkin hyvin vaihtelevassa tunne-elämässä, jotain erikoista ja yllättävänkin ihanaa, mä luulen että se olisi se tunne, joka olis muiden mielestä rakkautta. Musta se on kuitenkin jotain muuta. Vaikka se kohdistuisikin johonkin ihmiseen, niin yritän mun vähäisellä järki-tunne-yhteistyöllä löytää sen palasen, mikä saa mut tuntemaan niin. Uskon, että aina on olemassa joko jokin tietty pieni tapahtuma, tai kokonainen elämäntilanne, johon ihminen liittää tämän kiintymyksen kohteen. Siitä tulee tärkeä, koska alitajunta muistaa sen hyvien hetkien tai kokonaisten kausien mahtavan tunteen, ja kohdistaa sen ihmiseen, joka oli silloin läsnä. Täysin selitettävissä oleva hyvänolon tunne, pieni kaihoisuus ja kaipuu toisen luo siis. Ei rakkautta ole, ei minun maailmassani!

En tietenkään voi väittää, etteikö se niinsanottu rakkauden tunne olisi totta joillekin muille, vaikken sitä itse pidäkään milläänlailla totena. En voi väheksyä sitä, että joidenkin arvomaailma ja kaikki se, mitä he ovat, antaa periksi tunteen ja ajatuksen siitä, että jotain niin hienoa voisi oikeasti olla. Minulle se tunne on kuitenkin pelkkää kipua ja kaipuuta johonkin, mitä on joskus ollut, mitä oli. Haluaisi takaisin jonnekkin, jota ei osannut arvostaa silloin, kun se todella vielä oli nyt. Mutta Nyt onkin Tuleva Ennen. Ehkä mä vielä hellyn ajatukselle, ehkä joskus oikeaan aikaan.

Se liian suuri tulevaisuus

Moikka vaan, mä oon nyt ollut laiska tän kirjottamisen suhteen. Illat alkaa pimetä, ja kun on iltapäivään saakka koulussa, niin ei ehdi kuvaillakaan, ja sitten oon aatellu, että kirjotan sit kun saan mukaan vähän jotain muutakin. Eihän mulla nytkään ole, mutta yritän kerätä hajanaisia lähiaikoina otettuja räpsyjä tähän täytteeksi.

Viimeaikoina oon huomannu ajattelevani tosi paljon sitä, mitä oikein tulee tapahtumaan joskus. Mitä mä edes haluaisin tapahtuvan, mitä suunnitelmia ja päämääriä oon itselleni asettanu, mitkä niistä saattais olla ehkä toteutettavissakin? Mitä kaikkea on jäänyt vaan liihottelemaan tonne pään sisälle semmoisiks aivan järjettömiks ja vähän oudoiksikin haaveiks, joita realiteeteista huolimatta jaksaa haikailla? Ehkä voisin tähän nyt listailla vähän siitä, millaseks haluaisin tulla, ja mitä mä tahtoisin joskus tehdä. 

Armeija

Kyllä. Mä todellakin haluaisin käydä armeijan, se on ollut mulla mielessä pari vuotta, mutta vasta viimeisen puolen vuoden aikana se ajatus on tullut vahvemmaks. Oon ottanu paljon selvää ja kysellyt ihmisiltä, millaista siellä on olla, miten ja mitä ja miksi ja ennenkaikkea, luuletko että mä osaisin myös. Luulempa kuitenkin, että tämä juttu jää ennemmin vain haaveeksi, koska mä jotenkin uskon siihen, että jossain vaiheessa tulee sota. Pakko tulla, maailma on mun mielestä niin sekaisin ja tolaltaan. Ja se sota, tai sodanpelko on yksi este, miksen menisi ja toteuttaisi haavettani. En halua mennä sotaan. Näin kerran koulussa sanoessani miespuolinen opettaja naurahti, että eikös sinne juuri sen takia mennä, että on sitten ihmisiä, ketkä meidän maata puolustaa. Ja tottahan se on. 

Tatuointi jos toinenkin

Miksipä ei, onhan ne niin helvetin ihastuttavia ja suorastaan himottavia. Eikä siihen menekään, kuin 3 ja puoli kuukautta, kun tämä tyttö on 18! Muistakaahan panna kalenteriin ylös 1.3., koska taivas repeää silloin! Mä en tosin ole ihan varma, minkä mä mun kymmenistä loistoidoistani haluaisin ensimmäisenä toteuttaa... Sellainen kutina mulla kuitenkin on, että niitä tulee tässä vuosien varrella olemaan enemmän kuin yksi koristamassa tätä mun muuten niin kalpeata ihoani!

Jatko-opiskelu

Mä käyn tällä hetkellä audiovisuaalisen viestinnän perustutkintoa Helsingissä Keskuspuiston ammattiopistossa. Alavalinta mulla oli selkeä jo ihan kasiluokasta asti, tai ainakin suuntautuminen. Joku, missä saa itseään toteuttaa. Aloitin nämä opiskelut nyt, 2013 syksyllä, ja tähän mennessä oon ollut ihan tyytyväinen valintaan, en tajua kuinka koulussa oleminen voi olla niin mielekästä. Aikomuksenani on perustutkinnon saatuani mennä jatko-opiskelemaan, mutten ollenkaan tiedä mitä. Ehkä media-alaa? Kuvataiteilijaksi? Valokuvaajaksi? En todellakaan ole varma, mutta huippuahan se olisi. Ja varmasti mahdollista, jos jaksan vaan pysyä skarppina.

Ammatti

Työn raskaan raataja, aina ajattelemassa uraa. Ei ehkä, mutta en kyllä tiedä mikä muukaan olisin. Niin monesti käy mielessä kysymys siitä, mitä ihmettä musta oikein tulee, että empä tiedä, josko herkiäisin ihan työnarkomaaniksi siihen elämään kerran päästyäni. Joko heti perustutkinnon jälkeen, taikka sitten korkeakoulun. Kuitenkin! Mulla on kaksi aihe-aluetta, mitkä mua kiinnostaa. Taiteen eri alueet, niin kirjoittaminen, piirtäminen kuin kuvaaminenkin. Toinen on erotiikka. Ja musta olis aivan mahtavaa yhdistää nämä, alkaa vaikkapa valokuvaajaksi painottuen nudekuviin, taikka kirjailijaksi! 

Asunto, ihan oma

Oon nyt syksyn ajan asunut koulun asuntolassa, soluhuoneistossa. Ihanhan se semmonenkin menettelee, mutta miinuksena on se, ettei yökyläily ole mahdollista, eikä sisustaminen. Voi kuinka odotankaan sitä, kun saan oman kämpän, ja pääsen sitä sisustamaan, ihan itse, ihan minun näköiseksi! Pienen asunnon, jossa saan itse siivota, tehdä ruokaa ja kutsua seurakseni ketä haluan, milloin haluan. Saisin maksaa laskut itse ja olla aikuinen. Ennen asuntolaan muuttoani minulla olikin aikomus muuttaa Helsinkiin vuokralle, mutta varmasti kaikki tietääkin, ettei ne vuokrat ole muuten tuloja saamattoman opiskelijan maksettavissa! 

Ulkomaailma

Mä oon pieneen ikääni, ja perheemme rahatilanteisiin nähden käynyt ihan kiitettävän paljon ulkomailla. Yhdeksän kertaa. Tosin, näin hieman aikuisempana mua on alkanu mietityttää, miksemme ole koskaan käyneet kaupunkimatkailemassa, ellei Tukholmaa ja Tallinnaa lasketa. Kyllähän mä rantalomailustakin nautin, mutta kaupunkien syke olisi nyt ehkä se, mitä kaipaan. Olenkin ottanu asian puheeksi, ja ehkäpä ensi kesänä onkin jotain, mitä odottaa... Kaukana tulevaisuudessa haluaisin matkustaa niin paljon, että voisin hieman paisutellen sanoa nähneeni koko maailman. Myös ulkomailla asuminen ja opiskelu/työskentely kuulostaa musta tosi mielenkiintoselta ja varteenotettavalta, mutta mun englannilla... ei. 

Kaksi koiraa, nolla lasta

Sen pidemmittä puheitta, mä haluaisin kaksi koiraa. Joskus, kun olen perheiässä, koska mulla ei ainakaan ole aikomuksissa hankkia lapsia - en halua omalta osaltani vaikuttaa siihen että väestö kasvaa, enkä tahdo muutenkaan saattaa ihmisiä tämmöiseen maailmaan, tai varsinkaan semmoiseen, miltä se tulevaisuudessa saattaisi näyttää. Kaksi mun tahtomaani koiraa sen sijaan... Hieman isompia rotuja, ei sillä ettenkö rakastaisi tuota pientä rottaani, mutta jotenkin nyt kaksi lähellä sydäntäni olevaa rotua olisivat novascatiannoutaja sekä berninpaimenkoira. Ensimmäiseksi mainitun nimi olisi Edgar, ja toinen olisi Mökötöö. Uskallan toki vahvasti epäillä, että pienet yksityiskohdat, kuten rotu ja nimet voi muuttua moneen otteeseen, mutta kaksi koiraa -tulevaisuus on varma! Ainakin, jos se on millään tapaa mahdollista.

Tekisin jotain hyvää

Oon miettinyt paljon, kuinka hirmuisen onnellista oliskaan lähteä joskus auttamaan jonnekkin, mitä niitä nyt onkaan. Tai tehdä oamn tulevan työn puolesta jotain, mahdollisesti jonkinsortin projekti, joka omalta osaltaan auttaisi ja ajaisi jotain tärkeää asiaa. Tahtoisin tehdä jotain, mistä voi ylpeänä sanoa jonkun kysyessä, että kyllä se olin minä. Musta tuskin kuitenkaan on siihen, satun omaamaan semmosia luonteenpiirteitä jotka eivät ehkä ihan ihanteellisia niihin juttuihin ole. Aina voi kai toivoa..

Osaisin olla minä

Toisinsanoen löytäisin sen juttuni. Sen miksi elän, mitä varten kannattaa elää. Löytäisin tyylin, mikä näyttää minulta, löytäisin harrastuksia, jotka ovat minua. Löytäisin hymyn sieltä peilistäkin. Koska mussahan on sisällä aivan mahtava ihminen, en vaan välillä osaa sitä näyttää! Siksi juuri se ihminen unohtuu täysin itseltänikin.