Aamukahvi kolmelta iltapäivällä, hidasta

No mutta, totta se on, Anni täällä aloittaa kirjoittamaan tätä ihan hetkeä vaille kolmelta iltapäivällä, kuppi energiaa vieressään. Ja totta on sekin, että tänään on maanantai, ette ole erehtyneet päivästä! Mä en vain jaksanut herätä aamulla, tai oikeastaan mun herätyskello ei herättänyt, ja havahduin vasta varttia vaille kymmenen soittoon, ja tajusin samantien kuinka paljon kello jo olisi. Tänään mä voin syyttää mun aamuväsymystä muustakin, kuin omasta pahasta tavasta valvoa yömyöhään ilman sen kummempaa syytä.

Miks? 

Tämä kaikkien varmasti tuntema huima palanen Suomeamme, VR, oli eilen ymmällään Eino-myrskyn kaatamien puiden, ja muiden esteiden vuoksi. Niin olin minäkin, sillä mun junani olis pitänyt lähteä neljältä Kuopiosta, kohti Helsinkiä. Vaan ei lähtenyt. Noissa kaikilta asemilta löytyvissä tauluissa luki, että "peruttuperuttu". Asema oli aivan liian ruuhkainen mun makuun, joten en tohtinut yrittää rynniä kysymään lisätietoa asiakaspalvelustakaan. Selvisi, että ehkäpä siinä 17.15 maissa pitäisi tulla junan korvaavia busseja, niin Pieksämäelle, kuin Mikkeliinkin. Mikkeli oli tässä tapauksessa se, johon olisin itse kyydin tarvinnut, sillä luvattiin, että tästä eteenpäin olisi junayhteys Helsinkiin saakka. 

Kello oli kuitenkin jo yli kuuden, kun viimein odottamamme bussit tulivat aseman eteen, minäkin tyhmyri pienillä balleriinoillani olin jo odottanut mielestäni ihan tarpeeksi kauan. Linja-autoon päästyäni mä aloin etsiä vessaa katseellani, ja tyrmistys oli ehkäpä vielä peruttua junaakin valtavampi, koska vessaa ei ollut. Ja vasta siinä, lämpimässä autossa istuessani tajusin, kuinka olisinkaan sitä pientä koppia kaivannut. Sanottiin, että seuraava pysähdys Pieksämäellä. Puolitoista tuntia. Vallan mainiota. 

Pieksämäen jälkeen oli vielä puolitoista tuntia odotettavana, jotta bussi olisi ehtinyt kiitää Mikkeliin saakka. Aluksi sinne päästyämme alkoi hurja rynnäkkö, kaikki säntäilivät minne sattuu, mutta VR-pukuisen miehen ilmestyessä paikalle väki laantui ja meni tuon miehen kertomaan suuntaan. Viitottiin, että tähän junaan, tämä vie teidät Helsinkiin. Minulle oli onni päästä junaan saakka, koska siellä oli wc, enkä jaksanut edes muistaa sitä, kuinka paljon noita junan kopperoita vihasin!

Heti kuitenkin takaisin paikalleni päästyän tuli kuulutus, jonka puhui hyvin hengästyneen ja hermostuneenkin oloinen mies. "Asiat mutkistuvat, tämä juna jää Mikkeliin. Kouvolaan päin busseja lähtee aseman edestä.." Ah, eikun vaan uudelleen tavarat niskaan ja liikkeelle. Aloin olla jo väsynytkin, tässä vaiheessa kello oli ehkä kymmenen, ja elin oikeastaan kahvin voimalla. Loppu matka meni suhteellisen simppelisti, vielä vähän bussin vaihtoja, taksikyytejä sun muuta, mutta siitä en jaksa enää yksityiskohtaisesti selittää, sillä eilisen kertaus ei ollut tämän postauksen tarkoitus.

Mikä sitten?

Se, mitä mä tästä opin. Tai oikeastaan, opin parikin asiaa. Helvetti, mitä sitä suotta vähättelemään, opin moisesta aivan helvetisti, ja jäin silti pohtimaan vielä enemmän! Yksi erittäin nokkela huomio oli, että yömatkustaminen ei sovi mulle! Katsellessani pimeää maisemaa, kuuta ja puita, ohi pyyhältäviä autoja ja tienviittoja, mun maailma pään sisällä lähtee seikkailemaan, ja sekös vasta onkin ärsyttävää, kun pitäisi pysyä skarppina. Odottaa, milloin tulee lisäohjeita, minne pitää mennä, miten pitää toimia. 

Jos kuitenkin yrittäisin nyt pysyä viimeinkin aiheessa, tai pikemminkin nyt vasta aloittaa aiheesta, josta mun alunperin piti kirjoittaa. Kärsivällisyys. Se on sellainen ihailtava luonteenpiirre, jota mä en itse omista miltei lainkaan. Mut mä luulen, että sitäkin voi opetella, oppia, valmentautua kärsivällisemmäks. Voisi ehkä oppia ymmärtämään, että välillä on ihan hyvä hidastaa, koska vaikka se kuinka vituttas, niin ei oo olemassa täydellistä pahaa ja huonoo. On vaan niitä asioita, joiden hyviä puolia ei heti huomaa! 

Mun on henkilökohtasesti jo tämmösessä edelläkerrotussa tilanteessa muistaa, ettei se matka ole ikuisuus, koko elämä. Ajattelen minuutteja, jotka valuvat hitaasti, juuri silloin kun haluaisi tuntienkin viilettävän hurjaa vauhtia, niin että se loputtomalta tuntuva matka olisi jo päätöksessään. Tai ainakin ennen, nyt oon huomannut kehittyväni tässä suhteessa. Haluaisin todella voida uskoa siihen, että ei elämä mene niin hitaasti, ei edes ne tahmeimmat ajat. Oma ajatusmaailma on vaan liian nopeaa, ja aivan liian kiireistä. 

En voi sanoa rehellisesti, ettenkö vieläkin joskus purisi hammasta, olisi räjähtämisen partaalla, kun ikävä tapahtuma tuntuu kestävän, ja kestävän. Ehkä takaraivossa edelleen sykkii pieni kaikkihetitännenyt-Anni kiljuen pienen teepannun tapaan, mutta pääpiirteittäin yritän tällöin hengittää rauhassa, ja hokea mielessäni:

"Nothing lasts forever!" 

Ei edes kukkaset, joita voin todella sanoa inhoavani. Miksi sitten olen kuvannut niite syksyllä? Siksi, koska ovathan ne kuvauksellisempia kuin oma pärstäni.