Älä mene rikki

Mulla oli valmiina päässäni hattarainen kuva siitä, kuinka kirjottaisin nyt, tai oikeastaan jo eilen ihanan tekstin kertoen, miten tuskallisen arvokkaita kaikki on. Olisin kirjoittanut siitä, että oikeasti ihminen on niin saatanan kaunis ja ainutlaatuinen, kun vaan jaksaa hymyillä, edes joskus. Nyt mulla on, vaikkakin aihetta läheltä liippaava, hieman erilainen olo, joten kirjoitankin sitten tästä näkökulmasta. Tästä kulmasta, mikä pistelee ja sattuu.

Olin hetki sitten metsässä, tuossa ihan vieressä sijaitsevassa keskuspuistossa. Eihän sitä toki miksikään oikeaksi metsäksi kai voi nimittää, mutta keskellä ihania puita ja kirpeää tuulta kuitenkin. Pysähtyessäni huomasin edessäni pari pientä tammenpoikasta, aivan pieniä, ihan kuin aluskasvillisuutta. Suuria puita niistä silti kasvaa, vaikka aloittavatkin niin pikkuruisesta. Mietin siinä, katsellessani niitä ja ympäröiviä suurempia puita, mäntyjä, kuusia ja koivuja, että kuinka helvetin kaunis on vain metsä. Kuinka kaunista ja herkkää kaikki on. Eikä kauniita asioita saisi rikkoa.

Haahuillessani päämäärättömänä kaupungissa, ihmisiä vilisevässä paikassa, en voi olla huomaamatta, kuinka niin monien kasvoja ja kauneutta peittää kiireisyys, pakko tehdä ja ehtiä. Stressi, robottimaisuus. Se, että täytyy koska joku käskee, täytyy koska ei voi antaa periksi. Minun mielestäni se ei ole kaunista, vaikka uskonkin vakaasti, että kaikkien niidenkin sisältä, tuon maskin takaa löytyy sädehtivä, vahva persoona. Mietin silloin, miksi pitäisi olla kiire, miksi joidenkin on pakonomaisesti peitettävä valonsa tuon kipeän ilottomuuden alle.

Joskus, yrittäessäni olla sosiaalinen ja utelias, tahtoessani nähdä vauhdikkaan maailman, jään välillä myös pelkäämään. Sitä, että rikonko minä, itsekin jo valmiiksi rikkinäinen ihminen lähelläni olevia. Jos vietän aikaa jonkun seurassa, jonkun jolla on väliä, mietin voinko tehdä jotain, satuttaako se. Satuttaako se, jos välitän. Satuttaisiko sekin, jos en välittäisi? Vaikka olen ihan tavallinen pieni ja vähän heikonlainen, normaalistikin virheitä tekevä ihminen, eniten virheenä elämässäni nään sen, jos rikon ihmisiä ympärilläni. Rikon niitä, joista itse välitän ja joiden tahtoisin koko kylmästä sydämestäni pysyvän koossa.

Harvoin kuitenkaan tajuan ajatella sitä, menenkö itse rikki lähestyessäni. Toisaalta jokin tietämättömyys, tai se minne oma ajatusmaailmani ei tohdi ylettyä, muistaa varoittaa, kuinka tämäkin lopulta sattuu. Sattuu, pistää ja viiltää, ellen mene ja tee, mutta sattuisi silti vielä enemmän, jos tekisin. Ja yleensä teen tästä huolimatta. Ihan siksikin, etten jaksa enää välittää siitä, menenkö itse sirpaleiksi vielä kerran, tiedänhän jo miltä se tuntuu, ja tiedän että siitä on ennenkin selvitty. Jos minäkin kerran välitän paljon enemmän, murtuuko läheiseni, oletan, että joku muukin varmasti jaksaa toivoa minun pysyvän pystyssä. Mutta ollessani itselleni rehellinen, huomaan että tosiasiassa täällä, aivan liian itsekkäässä maailmassa, jossa elän kuin vankina, ei heikkoudestani todella välitä kuin minä itse. Ja mitä se sitten haittaisi, jos menisinkin aivan rikkikatkipoikki, kun en jaksa itsekään siitä välittää? Tiedän kuitenkin ainakin sen, että joskus niin käy väistämättä. En tiedä onko se tänään, ensi viikolla, ensi vuonna vaiko joka ikinen saamarin päivä.

Toisinaan tuntuu niin kirpaisevan pahalta ajatella, ettei elämässäni ole enää sitä sisältöä, joita jopa niiden kiireisten robotti-ihmisten kasvoilla, sen maskin takana voi nähdä. Sitä, että ehkä he tekevät sen itsensä vuoksi, ei siksi että joku määräisi. Ehkä he tekevät sen siksi, jotta pysyisivät ehjinä, koska ehkä he jaksavat välittää siitä, että he jaksavat sinnitellä pystyssä. Heillä ehkä onkin se jokin, jonka olen kadottanut itse siihen, että jaksan oikeastaan vain välittää ja muistaa sen, kuinka minun kuuluisi pitää minulle tärkeät ihmiset onnellisina. Ja sitten jäänkin alas, sen jälkeen, kun olen tarpeeksi kauan toiminut nojana ihmisille, joiden jälkeenpäin huomaan pystyvän olemaan horjahtamatta ihan muutenkin. Huomaan jääneeni aidan toiselle puolelle, eikä minun jälkeeni olekaan enää ketään, kuka auttaisi minua ponnistamaan sen yli.

Mitä se kuitenkaan haittaa? Ehkä täällä olon tarkoitukseni onkin muistuttaa muita pitämään pää ylhäällä, koska leuka rintaan -menetelmä ei todistettavasti auta eteenpäin. Joten, jos joku jaksoi lukea tämän ahdistuksissani kirjoittaman, sekavan, täysin ilman punaista lankaa olevan tekstin, kiitä sinä nyt itseäsi siitä, että olet ja jaksat! Ja muistathan, että olet tärkeä, äläkä vahingossakaan hukuta sitä, mitä olet. Yritä olla kadottamatta sitä valoa, joka tekee sinusta entistäkin hurmaavamman, ainutlaatuisemman ja erikoisen ihanan!

Sähän pärjäät ihan hyvin

No totta helvetissä pärjäänkin! Vaikka viimeaikoina, harmaina päivinä pimeässä huoneessa verhojenkin kiinni ollessa on väliin tuntunutkin olo vähän turhalta. Sellaiselta, ettei pärjää ihan niin hyvin, ei jaksa pärjätä hyvin. Talvi tulee ahmien kesäisen ilon ja tuo tilalle kirpeyttä ja sellaista tietynlaista kylmyysharmauskoomailua, ainakin mulle. Ehkä mä koomaudun jo etuajassa, ennenkuin syksykään on ennättänyt. 

Jollain kummalla ihanan kutkuttavalla tavalla, jopa koomakaudella, mikä tahansa palaute jonkun toisen sanomana kuulostaa hyvältä ja ihmeellisen elvyttävältä. Etenkin ne rohkaisevat, kannustavat ja positiiviset palautteet, ja sellaiset, joista itsekin itsensä tunnistaa. Aivan kuin se kaikki olisi... hmm. Happea jään alla? Viimeisimpinä päivinä tällaisia lämpöisiä elämänmakuisia asioita on tapahtunut ihmeellisen paljon. 

Meillä on koulussa opettaja. Okei, kummaa että koulussa yleensä on opettajia, varmaan ajattelette. Kuitenkin, se on hyvä opettaja, ja mukava ja sopivan ymmärtäväinen ja rento. Se on kuitenkin musta aivan helvetin pelottava. Torstaina meillä oli vain sen opettajan tunnit, sillä tietotekniikka oli sinä päivänä peruttu. Tuntien välissä oli luonnollisesti tauko, ja muiden kadottua omille teilleen, sanoi tämä pelottava mukava opettaja, että tunnun pärjäävän hyvin. Pälyilin ympärilleni, mutta koska en löytänyt eläviä olentoja ympäriltäni, kysyin ihmeissäni, ettäkö minä vai? "Niin. Tai huomaa, että sulla on semmonen vauhti päällä!" tämä vastas, ja jumalauta kuinka tunsinkaan kuolevani siihen paikkaan. Juuri, kun oon joka viikko, jok'ikisellä tämän opettajan tunnilla luullut alisuorittavani ja epäonnistuvani. Karkasin pikavauhtia paikalta heti hymähdettyäni jotain epämääräistä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, nuo sanat olikin ihan mukava kuulla. 

Eilen, perjantaina mulla oli hoitokokous. Siellä oli vanhemmat, oli terapeutti ja oli lääkärikin. Sain pääni päälle pilven, joka satoi iloisia pisaroita. Heidän silmissään, tai ainakin sanoissaan olin pärjäävä, rohkea, psyykkisesti hyväkuntoinen ja sopivan päättäväinen. Avoin ja reipas. Jestas sentään, kuinka mukavaa olikaan kuulla, minkälaisena ihmisenä he mut näkivät. Haittapuolena tässä oli se, etten osaa vastata mitään saadessani palautetta, joten tälläkin kertaa vain hymähtelin erittäin vajaaälyisen oloisena ja irvistelin tavoitellessani jotain hymyntapaista. 

Kokouksen jälkeen lähdin vanhempieni kyydillä kotiin Siilinjärvelle, ja ajoaikahan on noin 5 tuntia. Vielä sen viiden tunnin aikanakin ehtivät vanhemmat vielä yhdessä pohtimaan sitä, millaisena ihmisenä he minut näkevätkään. Nimenomaan ihmisenä, ei omana hellanlettas-mikä-täydellinen-pullamössö-lellikkilapseni -pentunaan. Eniten mieltäni lämmitti äitini sanat siitä, kuinka hänen mielestään olen heti pienestä pitäen vaalinut ja ihaillut ihmisten erilaisuutta. Etten yrittäisi olla joku muu, vaan päinvastoin inhoan sitä, että ihmisiä verrataan keskenään, uskallan näyttää omanlaiseltani, tuoda omanlaiseni mielipiteet julki ja muutenvaan. Olla minä. 

Tämä äitini mielipide oli mulle jotenkin erityisen arvokas, ja miltei liikutuin siinä vanhempiani kuunnellessani. Äiti vielä lisäsi, että minusta jollain tapaa huokuu ulospäin itsevarmuutta ja tietynlaista elämäniloa, rikkautta. Sitä että voin, pystyn, ja osaan, ja niin pystyvät kaikki muutkin. En tosin näe itseäni jonkun toisen kulmasta katsottuna, joten tähän en voi sanoa mitään. Kuitenkin musta on aivan ihanaa, että joku ajattelee minusta noin, vaikka se olisikin oma äiti, ja vaikka omat äidit tuppaavat olemaan puolueellisia. Se, miten äiti minut sanojensa perusteella näkee, on sitä, miten tahtoisin muidenkin ihmisten minut näkevän. Se on jotain, minkä tunnen itsessäni olevan sisällä, mutten ole varma, näkyykö se niin että muutkin huomaisivat sen. Voin toki olla väärässäkin, mutta ehkä olin ihan pentunakin jo samanlainen. 

Muistan siis itsekin, kun äiti niin kovasti yritti minua pienenä opettaa ajamaan pyörällä. Ja jokainen yritys joko alkoi, tai viimeistään päättyi siihen, kun olin vakaasti sitä mieltä, ettei saa verrata minua johonkuhun toiseen. Ei saa sanoa minulle, että kaveritkin osaa, koska ei minua kiinnosta osaako ne, vai ei. Minua kiinnostaa se, huvittaako minua osata. Eikä huvita. Näin mä en koskaan opetellut ajamaan pyörällä, silläkään uhalla etten koskaan saisi potkulautaa. Enkä mä sitä ole tarvinnutkaan, sillä moniamonia vuosia myöhemmin sain kameran. 

Hei, minä ja kamera muuten lisäännyimme tänään, ja tällä viikolla aiemminkin. Kuka ikinä onkaan keksinyt, että kameran ja ihmisenkaltaisen välillä voi syntyä -ei uutta kameraa, eikä uutta ihmistä- vaan kuvia. Tässä on meidän kuvia. Huomioikaahan myös, että luonnollisestikaan kuvat, joissa itse olen linssin edessä, ei ole itse ottamiani. 

Kuka keksi peiton?

Voi karvaiset madonjalat sentään! Olen mukamas niin kiireinen, etten ehdi muina ajankohtina tänne kirjoittamaan lainkaan, ellen ole olosuhteiden pakosta tylsistymässä junassa. Tänäänkin, juuri nytkin, aloitin muutamia minuutteja sitten matkani Kuopiosta takaisin Helsinkiin, ja huomasin etten ollutkaan aiemmin viikolla kirjoittanut mitään, vaikka vakaa aikomukseni olikin jotain rustata. Näinä, ei enää tosin jokaviikkoisina, aivan mielettömän turhauttavina reissaushetkinä on välillä hankalaa huomata, kuinka ihanaa elämä on, vaikkei se oikeasti olekaan.

Kun on paljon aikaa, tai silloin varsinkin, kun aikaa on liikaa, alkaa ajatukset harhailemaan kaikessa mahdollisessa. Ehkä jotkut harhautuvat jopa pohtimaan jotain oikein syvällisestikin, toisilla mieli lähinnä vain lainehtii missä sattuu, vähän kaikkialla saavuttamattomissa. Mulla se kuitenkin menee niin, että ajatuksiin muistuu elävästi lähiaikoina tapahtuneita, enimmäkseen ikäviä asioita. Sellaisia, jotka suututtaa, raivostuttaa, vituttaa, kaduttaa, nolottaa, tai saa muuten vaan olon jollain tapaa kurjaksi. Liian harvoin näinä oikeastaan ihan kivoina, rentoina, kiireettöminä aikoina ehtii kuitenkaan ajatuksenjuoksultaan huomaamaan, mikä meni hyvin. Liian harvoin malttaa pysähtyä ja tajuta, että jestas kuinka onnellinen olin, kun tapahtui jotain. Tai kuinka onnellinen olen juuri nyt.

Ja vaikkei mitään olisikaan tapahtunut, voi aina sulkea mielestään surkean arjen ja masentavat tapahtumat. Voi aina muistaa, kuinka paljon entistä surkeampaa olisi, jos ei olisi olemassa peittoa! Ainakaan minä en osaisi nukkua ilman sitä loistokeksintöä. Ajatuksenahan peitto, pehmeä ja litteä suorakulmion muotoinen löllerö, on aivan mitätön. Mutta kuka nykyään osaisi enää olla sitä ilman, tai no, empä tiedä. Kai monikin, mutta onhan se silti aika älyttömän rakastettavaa möyriä iltaisin sen alle, muokata ja rutistella sen mieleiseensä muotoon ja nukahtaa keskelle pehmeyttä ja keveyttä. Miksipä en olisi jokin (lue: jokainen) päivä onnellinen pelkästään siitä, että maailmassa on olemassa niinkin täydellinen asia, kuin peitto!