Sähän pärjäät ihan hyvin

No totta helvetissä pärjäänkin! Vaikka viimeaikoina, harmaina päivinä pimeässä huoneessa verhojenkin kiinni ollessa on väliin tuntunutkin olo vähän turhalta. Sellaiselta, ettei pärjää ihan niin hyvin, ei jaksa pärjätä hyvin. Talvi tulee ahmien kesäisen ilon ja tuo tilalle kirpeyttä ja sellaista tietynlaista kylmyysharmauskoomailua, ainakin mulle. Ehkä mä koomaudun jo etuajassa, ennenkuin syksykään on ennättänyt. 

Jollain kummalla ihanan kutkuttavalla tavalla, jopa koomakaudella, mikä tahansa palaute jonkun toisen sanomana kuulostaa hyvältä ja ihmeellisen elvyttävältä. Etenkin ne rohkaisevat, kannustavat ja positiiviset palautteet, ja sellaiset, joista itsekin itsensä tunnistaa. Aivan kuin se kaikki olisi... hmm. Happea jään alla? Viimeisimpinä päivinä tällaisia lämpöisiä elämänmakuisia asioita on tapahtunut ihmeellisen paljon. 

Meillä on koulussa opettaja. Okei, kummaa että koulussa yleensä on opettajia, varmaan ajattelette. Kuitenkin, se on hyvä opettaja, ja mukava ja sopivan ymmärtäväinen ja rento. Se on kuitenkin musta aivan helvetin pelottava. Torstaina meillä oli vain sen opettajan tunnit, sillä tietotekniikka oli sinä päivänä peruttu. Tuntien välissä oli luonnollisesti tauko, ja muiden kadottua omille teilleen, sanoi tämä pelottava mukava opettaja, että tunnun pärjäävän hyvin. Pälyilin ympärilleni, mutta koska en löytänyt eläviä olentoja ympäriltäni, kysyin ihmeissäni, ettäkö minä vai? "Niin. Tai huomaa, että sulla on semmonen vauhti päällä!" tämä vastas, ja jumalauta kuinka tunsinkaan kuolevani siihen paikkaan. Juuri, kun oon joka viikko, jok'ikisellä tämän opettajan tunnilla luullut alisuorittavani ja epäonnistuvani. Karkasin pikavauhtia paikalta heti hymähdettyäni jotain epämääräistä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, nuo sanat olikin ihan mukava kuulla. 

Eilen, perjantaina mulla oli hoitokokous. Siellä oli vanhemmat, oli terapeutti ja oli lääkärikin. Sain pääni päälle pilven, joka satoi iloisia pisaroita. Heidän silmissään, tai ainakin sanoissaan olin pärjäävä, rohkea, psyykkisesti hyväkuntoinen ja sopivan päättäväinen. Avoin ja reipas. Jestas sentään, kuinka mukavaa olikaan kuulla, minkälaisena ihmisenä he mut näkivät. Haittapuolena tässä oli se, etten osaa vastata mitään saadessani palautetta, joten tälläkin kertaa vain hymähtelin erittäin vajaaälyisen oloisena ja irvistelin tavoitellessani jotain hymyntapaista. 

Kokouksen jälkeen lähdin vanhempieni kyydillä kotiin Siilinjärvelle, ja ajoaikahan on noin 5 tuntia. Vielä sen viiden tunnin aikanakin ehtivät vanhemmat vielä yhdessä pohtimaan sitä, millaisena ihmisenä he minut näkevätkään. Nimenomaan ihmisenä, ei omana hellanlettas-mikä-täydellinen-pullamössö-lellikkilapseni -pentunaan. Eniten mieltäni lämmitti äitini sanat siitä, kuinka hänen mielestään olen heti pienestä pitäen vaalinut ja ihaillut ihmisten erilaisuutta. Etten yrittäisi olla joku muu, vaan päinvastoin inhoan sitä, että ihmisiä verrataan keskenään, uskallan näyttää omanlaiseltani, tuoda omanlaiseni mielipiteet julki ja muutenvaan. Olla minä. 

Tämä äitini mielipide oli mulle jotenkin erityisen arvokas, ja miltei liikutuin siinä vanhempiani kuunnellessani. Äiti vielä lisäsi, että minusta jollain tapaa huokuu ulospäin itsevarmuutta ja tietynlaista elämäniloa, rikkautta. Sitä että voin, pystyn, ja osaan, ja niin pystyvät kaikki muutkin. En tosin näe itseäni jonkun toisen kulmasta katsottuna, joten tähän en voi sanoa mitään. Kuitenkin musta on aivan ihanaa, että joku ajattelee minusta noin, vaikka se olisikin oma äiti, ja vaikka omat äidit tuppaavat olemaan puolueellisia. Se, miten äiti minut sanojensa perusteella näkee, on sitä, miten tahtoisin muidenkin ihmisten minut näkevän. Se on jotain, minkä tunnen itsessäni olevan sisällä, mutten ole varma, näkyykö se niin että muutkin huomaisivat sen. Voin toki olla väärässäkin, mutta ehkä olin ihan pentunakin jo samanlainen. 

Muistan siis itsekin, kun äiti niin kovasti yritti minua pienenä opettaa ajamaan pyörällä. Ja jokainen yritys joko alkoi, tai viimeistään päättyi siihen, kun olin vakaasti sitä mieltä, ettei saa verrata minua johonkuhun toiseen. Ei saa sanoa minulle, että kaveritkin osaa, koska ei minua kiinnosta osaako ne, vai ei. Minua kiinnostaa se, huvittaako minua osata. Eikä huvita. Näin mä en koskaan opetellut ajamaan pyörällä, silläkään uhalla etten koskaan saisi potkulautaa. Enkä mä sitä ole tarvinnutkaan, sillä moniamonia vuosia myöhemmin sain kameran. 

Hei, minä ja kamera muuten lisäännyimme tänään, ja tällä viikolla aiemminkin. Kuka ikinä onkaan keksinyt, että kameran ja ihmisenkaltaisen välillä voi syntyä -ei uutta kameraa, eikä uutta ihmistä- vaan kuvia. Tässä on meidän kuvia. Huomioikaahan myös, että luonnollisestikaan kuvat, joissa itse olen linssin edessä, ei ole itse ottamiani.