Koko illan olen ahkerasti ehtinyt pyörittelemään päässäni ajatusta siitä, miksi joku tuntuu joltain, ja jos se tuntuu minusta siltä, että se tuntuu joltain, miltä se, että se tuntuu, tuntuu jostakin toisesta Tai miltä mikään ylipäätään tuntuu kenenkään mielestä, tai ehkä pikemminkin mielessä. Harhailevaa, äänekästä tungosta niin, että pää tuntuisi jo liian raskaalta kantaa. Niin täynnä tyhjää hiljaisuutta ettei sen tyhjyyden mukanakantamisessa olisi enää järkeä. Tunne tuskasta, ahdistuksesta, tunne tuntemisesta. Miten me tunnetaan? Miten te oikein tunnette, miten te oikeastaan olette?
Pitkään aprikointiprosessiini sisältyi niin vanhoihin hyviin -sekä huonoihin- hetkiin uppoamista, toivoa siitä mitä on aamulla, illalla, ensiviikolla, kuin pelkkää nykyhetken tavattoman laajaa ja avaraa olemusta. Se on, tuntuisi jatkuvan ikuisuuksiin, menee eteenpäin liian nopeaa, jarruttaa väärässä kohdassa, kaahaa päin punaisia ja lopulta tupsahtaa penkalle. Onko olemassa olossa järkeä, kun ihminen kuitenkin on niin hirveän pieni. Vaikka meitä onkin niin aivan valtavasti, niin yksinään jokainen varmasti tuntee olonsa aika mitättömäksi ja voimattomaksikin. Olisiko helpompaa, jos olemassaololla ei olisikaan merkitystä, tai mitään suurempaa hankalaa tarkoituksen etsimistä. Olisimme vaan, tekisimme mitä kuuluu ja palaisimme takaisin jonnekkin pois. Niin, tämä ilman aivan saatananmoista kipuilua.
Entä onko menneisyys oikeasti ihmiselle tärkeä siksi, jotta taakse päin katsoessaan hän tuntee jo ylittäneensä niin paljon, että kohta on pakko tulla helpompaa aikaa? Tai ehkä siksi, että kääntyessään voi henkilö nähdä sen matkan, mitä on vaadittu siihen, että tämä henkilö on nyt juuri se, kun on. Onko historian tarkoitus opettaa meille asiat aina niin helvetin monen kantapään kautta, vai teemmekö me vain asian itse vaikeaksi, ja toistamme virheen niin kauan kunnes sen tuomaa pettymystä emme enää kestäisi ja joku niinkin hullu asia, kuin itsesuojeluvaisto käskee meitä lopettamaan. Tämä oli täyttä piikkilankaa viimeksi, älä tee sitä uudelleen. On pakko kuitenkin yrittää, koska aivan käsittämätön sitkeys kuiskailee takaraivossa, että vaikka turvallaan paskassa kun luovuttaneena pystyssä. Eihän luovuttajakaan pystyssä kauaa pysyisi, vai pysyisikö sittenkin? Luulen, että se selviäisi vaan kokeilemalla, tarttumalla kerrankin siihen toisenlaiseen haasteeseen; yrittää olla välittämättä, muistamatta ja koettamatta enää. Yrittää unohtaa ja tyhjentää päässä kaiken sen, mitä oikeastaan eteen päinkin menemiseen tarvitsisi. Tarvitsisi muistot sieltä kauempaa, tarvitsisi jonkun joka kehottaa tekemään sitä, tai tätä. Eihän pieni lapsikaan ymmärrä olla tekemättä, ellei kokemus kerro, ettei kannata.
Kuka sitten kertoisi, mitä pitää tehdä, ja mitä ei missään nimessä pitäisi mennä tekemään? Onko elämän yksi kiero tarkoitus se, että menee mitä polkua tahansa, sen kulkija kohtaa tällä polulla kuitenkin niin puunrunkoja ja soita ylitettäväksi, kuin sitten lopulta päätepysäkin, sen kohdan mistä alkaa taas satoja uusia kiemurtelevia kepposia. On pakko sattua, että tuntee olevansa elossa. On pakko tapahtua pahaa, että ymmärtää mikä on hyvää, ja ymmärtää olla niin iloinen siitä pienestäkin hyvästä. Edes siitä, että on olemassa. Olemassaolohan on pohjimmiltaan aivan helvetin kaunista, osa jotain, rakentamassa kokoajan maailmaa, todistamassa tapahtua. Oman itsen rakastamista, kasvamista ihmisenä ja sitä että oivaltaa. Ymmärtää hymyillä ja olla ajattelematta välillä. Heittää pois ja olla vain olemassa, ilman, että muistaisi elämän nurjalla puolella vaanivaa pahuutta ja mustaa syvää kaivoa. Kaivoa takaisin toiselle puolelle, näin haluan uskoa. Aina on tie takaisin onneen ja iloon, takaisin elämään jota kannattaa elää.
Sekavaa, hyvin huonosti kirjoitetta ja muutenkin täysin ajattelematonta ja muokkaamatonta tekstiä, pelkkää ajatusvirtaa. Jälleen.
