Ja musta ei muutu, ellet koskaan avaa silmiäsi

Päivät, jolloin on vuoteen omana, huonovointisena ja on aikaa miettiä. Ja etenkin aikaa tajuta. Tämmöstä aikaa mulla on ollut lähemmäs viikon ajan, oon kipuillut niin fyysesti kuin henkisestikin. Ja tänään, kun sattui eniten, tuntui, että tajusinkin vihdoin. Tuntui, että ymmärsin omalta osaltani sen, että jos tahtoo nähdä pelkkää pimeää eikä usko huoneen toisessa nurkassa olevaan valokatkaisijaan, ei myöskään voi vain napsauttaa valoja päälle. Jos tahtoo surkutella ja peilistä vain surulliset kasvot, ei voi muuttua iloiseksi ja käsittää, kuinka paljon ihanaa ja hienoa ympärillä on. 

Ollessani tänään autossa, kuunnellessani jotain kaverini kännykästä löytyvää satunnaista kappaletta, jäin kuuntelemaan sen tuskaisen vihaisia sanoituksia. Oon miettinyt monesti, miksi ihmiset vihaa niin paljon, tai miten niin monet kykenevät vihaamaan niin paljon. Ja niin usein, tuntuu että paljon useammin pystytään sanomaan vihaavansa jotain, kuin että rakastaisi. 

Mä en oikein tiedä mitä viha edes on. Miltä se tuntuu? Toki en usko että olisin koko elämäni ajan voinut välttyä siltä, mutta kokisimpa, ettei mun elämään oo mahtunut mitään erikoisia vihakausia, tai vihan aiheuttajia. Siitä mä oikeastaan oon tosi ylpeä, koska en käsitä miksi ihmisen edes täytyis vihata, kun voisi sen sijaan keskittyä siihen, mistä pitää. Vaikka on hyväkin asia nähdä asiat kokonaisuutena, luulisin, että joskus on ihan hieno taito myös unohtaa se puoli, mistä ei pidä. Kaikissa, ja kaikessahan on kuitenkin virheitä, mutta usein tärkeämpiä on ne hyvät. 

Tosin, mikäli vihaksi voi luokitella myös itseinhon, niin kyllähän mä vihaan. Aivan liian paljon, ehkä enemmän mitä mä muissa näkemääni vihaa saatan sietää. Mitä tahansa tapahtuu, loukkasi kuka tahansa mua kuinka paljon vaan, voin kääntää sen huonoudentunteen, raivon ja surun vaan itseeni; miksi sain sen kenettahansa sanomaan niin, miksi tein väärin. Teen aina väärin, ajattelen ihan liian usein. Mutta vaikka tämä pieni ystäväni kulkee mukanani jopa itseni mielestä liian tiuhaan, osaa se välillä jättää rauhaankin. Silloin, kun se unohtuu matkasta, voi huomata omatkin hyvät puolet. 

Jos ei tule mieleen, missä on hyvä, niin voi rakastaa ihan vain sitä, että on olemassa, ja on niin hemmetin hieno, ainutlaatuinen ihminen. Eihän kenenkään tarvitsekaan tehdä mitään niin saatanan upeaa ja historiallista, jotta olisi täydellinen olemaan oma itsensä. Ja siihen, että näkisi itsensä oman elämänsä pienenä aurinkona, tarvitaan vain se, että avaa silmät. Uskoo siihen, että se katkaisin löytyy vielä sieltä nurkasta.

Ei vielä kylmää

Välillä tuntuu, kuin elämässäkin leikittäisiin sitä leikkiä, jonka nimeä en kuollaksenikaan nyt muista. Semmoista, missä toinen lapsista etsii jotain, ja toinen antaa etsittävän olinpaikasta vinkkejä. Kylmää kylmää, lämmintä, nyt polttaa, kylmenee taas. Onko se leikki opetusta elämään jäätävässä ja liukkaan kivisessä maailmassa, vai onko vain sattumaa, kuinka samankaltaista elämä on, ihan aikuisten oikeasti.

Toisinaanhan kaikilla on hetkiä, jolloin on mukavan lämmintä, lähellä kaikkea muttei liian kiinni missään, vapaana, mutta ei yksin kuitenkaan. On tasapainoinen, neutraali olo, ja helppo vain elää. Kaikki ei mene täydellisesti, mutta riittävän hyvin, eikä tarvitse kaivata enempää. Osaa jo iloita tarpeeksi. Tunne, että se, mitä ei ole, ei tarvitsekaan olla. Kaikki on tässä ja nyt, ei kiirettä, ei kurottelua.

Rauhallisen hyvänolon tunteen täyttämän vaiheen jälkeen se voi nousta; nyt polttaa. Tai sitten elohopea laskee mittarissa, kylmenee, jäätävää. Kumpi tahansa näistä satuttaa varmasti ihan jokaista, edes ihan pieniltä osin. Kun tuntuu kylmältä, voi nähdä itsensä täysin toisella planeetalla. Toista palloa koristaa valot ja säteilevä onni, kun taas oman mielen koti on pimeänä ja hiljainen. Kylmä, kolea, niin jäässä että sen voisi rutistaa kokoon ja se vain rusahtaisi, ja olisi hiljaa uudelleen. Tuntuu, kuin koko oma elämä olisi silloin teemaltaan jääkausi, ei liikettä, ei lämpöä. Muiden sydämien sykkeet eivät ylety niin kauaksi, jotta ne saisivat oman sydämen sykkimään yhtä tarmokkaasti ja elämänjanoisesti. Kaikki on harmaata, volyymi on nollassa. Kuihtuvaa.

Kun taas tuntee, että elämä suorastaan polttelee jalkojen alla, on ehkä liikaa energiaa. Tätä kirjoittaessani mietin, voiko kenestäkään tuntua pahalta silkka levottomuus ja tarve mennä ja tehdä ja olla kaikkea muuta kuin paikallaan. Kuitenkin ainakin itsestäni tän huomaan, sillä kun tää tunne äityy liian vahvaksi, saattaa se alkaa tummumaan hurjaksi aggressioksi ja ahdistuneisuudeksi. Pitäisi olla kaikkea, tavoittelee niin kovin jotain, mikä on niin lähellä. Niin lähellä, että se ylittää ihmisen lähimmätkin kipurajat, ja saa löytämisen palon tuntumaan rinnassa ahdistavana tulvana. On jo paljon, mutta pitäisi saada olla enemmän, tarvitsisi olla enemmän. Liikaa intohimoa, muttei mitään, mihin sitä kuluttais. Liikaa tulisuutta ja kipinää, muttei mitään poltettavaa. Sisällä kaikki tuntuu silti olevan jo kärvetynyttä.

Mulla nää kolme kamppailee aivan valtavalla raivolla päässäni koko helvetin ajan, ja mun on hankalaa käsittää välillä, mikä näistä on vahvana milloinkin. Ehkä viikko sitten, jos ajatellaan taakse päin, mulla oli kylmä. Kylmä, vaikka ulkona oli vielä lämminsävyinen hiipuva syksy. Jäätyneen olotilan jälkeen alkoi polttaa, ruma ahdistus, levottomuus, riittämättömyys ja tarve olla. Pakko tehdä jotain, olla kaikkialla, venyä liikaa. Sen sileän tien, kun se uskalsikin tulla, oli se jo kadonnut, vaikkakin jättänyt ehkäpä jälkeensä pientä kytevää tuskaa. Tuli tasapaino, keskellä liian vinhasti keikkuvaa keinulautaa. Siinä mä olen nyt. Siinä olin jo aamulla, aamulla kun kävin pellolla, ja kun oli pieniä kirpeitä kiteitä oksissa. Oli kylmää, oli hiljaista, uinuvaa tuulta.
Oli pieni toive, ehkä aavistus uskoakin, tämä talvi tulee olemaan hyvä.

Monikkoyksinäisyys

Hei. Mun sormet on koko päivän syyhynneet kirjoittaa tänne jotain aiheesta, jota jollain tasolla käsittelen aina. Yksinäisyys. En kuitenkaan päässyt valoisan aikana selville siitä, miltä kantilta tän aiheen haluaisin tuoda esiin, joten ajattelin, että kyllä se tietty kulma sieltä kirjoittaessa paljastuu. Jospa se paljastuisi, ja vaikkei, niin improlla mennään.

Kovin monesti ainakin mun hartioille on tuonut lisää painoa se, kun haluaisin niin ymmärtää. Miksi ihminen on yksin, ja mikä saa tuntemaan yksinäisyyttä vaikka ympärillä olisikin ihmisiä. Mitä yksinäisyys edes on, kuinka sen voi määritellä? Onko enemmän totta olla yksin silminnähden, vai pitääkö luottaa enemmän siihen, jos tuntee olonsa yksinäiseksi ollessaan niin monien hymyjen ympäröimänä? Yksinäisyys; onko se tunne ja pelkkä ihmisen oma kokemus, vai onko se ulkopuolisten arpomia pintaruhjeita? Ehkä ripaus molempia.

Selaillessani netistä erilaisten ihmisten kokemuksia siitä, mitä on olla yksinäinen, esiin nousee vahvasti tunnepuoli. Tuntuu tyhjältä, ei-mihinkään kuuluvalta. Käsinkosketeltavaa hiljaisuutta. Vahva tunne siitä, ettei kukaan välitä. Paha olo, negatiiviset kokemukset. Sellaista monien mielestä yksinäisyys on. Jopa ystävien keskellä voi tuntea olonsa hyvinkin yksinäiseksi, ja hylätyksi.

Onko nämä, joiden seurassa itsensä tuntee yksinäiseksi, sitten välttämättä oikeita ystäviä? Eikö ystävät olekaan nimenomaan niitä, jotka tuovat lämpöä, iloa ja positiivisia, aurinkoisia asioita toisilleen? Jotka tsemppaavat, välittävät, tukevat ja kuuntelevat, ja tarvitsevat sitä välillä takaisinpäin. Ystävyys on sitä mikä pelastaa monet muuten hajoavat yksinäiset yksilöt tappavalta yksinäisyydeltä.

Niin usein, uusiin ihmisiin tutustuessa, tulee toiselta osapuolelta jonkinlainen tunne siitä, että on yksin. Kuinka yksin, tekisi mieli kysyä. Vietätkö aikasi jokapäivä pimeässä huoneessasi, katsellen samoja kuluneita seiniä ja haaveillen räiskyvästä elämästä? Vai oletko aina jotakuta lähellä, mutta silti erillään? Monia kertoja jonkun sanoessa olevansa melko yksinäinen, tämä tarkoittaa sitä, että on kyllä ihmisten parissa, on kavereita. Silti jossain tässä ihmisessä elää tunne siitä, kuinka erillinen, väärän palapelin palanen hän on. Yksinäisyys, ja ihmisten luoma käsitys siitä ei ehkä olekaan vastakohtana sosiaalisuudelle, vaan pikemminkin oman itsensä tärkeyden unohtamista. Itsensä tahtomatta kokoon taittamista, kun tuntuu ettei pystyssä pysymisellä ole merkitystä. Sitä, että kaipaisi jonkun sanovan, kuinka merkityksellinen ja arvokas on.

Uskon, että hyvin monella itsensä yksinäiseksi kokevalla on kyllä joku, joka välittää ja joka ei tahtoisi tämän ihmisen tuntevan oloaan hylätyksi. Kuitenkin, aivan liian monesti jää sanomatta, kuinka tärkeä joku on itselle. Jää aivan liian monesti sanomatta, kuinka hyvin joku pärjäsi, ja aivan liian harvoin muistaa kysyä, mitä läheiselle kuuluu. He ovat arvokkaita, mutta joskus tuntuu, kuin ei osaisi sitä heille näyttää. Heidän, yksinäisiksikin tuntevien ihmisten olemassa olo ja heidän tunteensa ovat varmasti tärkeitä, mutta aina lähimmäinen ei osaa sitä kertoa.

Vaikka arkiset kuulumisten kyselyt, hyvät huomenet ja sädehtivät hymyt tuntuvat pieniltä seikoilta, jollekin ne voivat merkitä koko minäkuvan muutosta, pikkuhiljaa, hiipien, mutta kuitenkin. Joku voi niiden voimalla tuntea itsensä arvokkaaksi taas, elämisen arvoiseksi, hymyn arvoiseksi. Joku voi kaivata vain lämmittävää halausta, jotta voi tuntea olevansa elossa ja voivansa hengittää jälleen. Voi, kun me jäykät ja tympeät suomalaisetkin muistettaisiin, että halataan kun tavataan!

Tätä aihetta joiltain osin läheltä liipatenkin olimme eilen patikoimassa, kun loppumatkasta polku haarautui kahdeksi. Koirani juoksi minun ja isän edellä, ja meni toiselle polulle, kun me laskeuduimme eripolkua pitkin joen rantaan. Toiselle polulle palatessamme koirani oli kadonnut, ja isä lähti autolle katsomaan, josko karvaturrini olisi ennättänyt sinne. Minä lähdin kulkemaan takaisin päin jo kävelemäämme lenkkiä, joka oli pituudeltaan 6km. Juoksin koko matkan noin kolmen kilometrin päässä olevalle laavulle, olin varma että mikäli poika oli kääntynyt polulla etsimään meitä, se odottaisi siellä. Tämän kolmen kilometrin maastojuoksun aikana ehdin moneen otteeseen pohtia, mitä ihmettä tekisin, jos koira ei olisikaan siellä? Jos se olisi kadonnut, jäänyt auton alle, pudonnut virtaavaan jokeen, eksynyt? Mikä enää olisin ilman sitä, kun se on minusta miltei puolet?

Mun arvailujani noudattaen koira, pikku-aarteeni istuskeli laavun nurkalla penkillä, ja voi kuinka tunsin ilon, huojennuksen ja riemun pulppuavan suonissani, kun löysin sen! Tämä koirahan on mun paras ystäväni, parempi mitä voisin edes toivoa. Tän koiran takia mä en ole yksinäinen, tiedän että se odottaa aina kotona, ja on aina ilahtunut, kun tavataan. Ja mikä parasta, koiran kanssa ei tarvitse keskustella niin että sydäntä raastaa, riittää että se on sykkivine kultaisine sydämineen siinä vieressä. Riittää että on vaan ihan hiljaa, ja tuntee kuinka se välittää. Tietää, että se ymmärtää olevansa mulle niin kovin tärkeä. Oi, kuinka mä rakastankaan sinua, Laku!

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Olen angstinen, mitä sä luulit?

Tämä postaus on sata prosenttia hajanaisuutta, kipuilua elämän vaikeudesta ja riemunkiljahduksia löydöistä. Lisäksi aion käsittää tähän sekametelisoppaan vielä kuvia, ensin aivan viattomista ja hönöistä luontokappaleista, sitten eräänlaisia kokeiluja viharakkaussuhteessa elävän valon kanssa.
Huomioikaahan myös ylempänä olevat linkit, näitä mä tarvitsen voidakseni kirjoittaa näin rauhallisesti.

Joo, kyllä, mä myönnän että mä leikin sillä todella paljon. Katson himmentäen sitä silmissäni pienemmäksi ja avuttomammaksi, arvottomammaksi. Samalla rukoilen maailmaa antamaan sitä lisää. Valo. Missä se on silloin, kun ei itse näe eteenpäin? Kuka minulle edes tuo valoa?

Musta aivan fyysisesti tuntuu välillä, etten näe. Että pyrkiessäni vanhasta, jo liian tuskallisesta ajasta uudempaan, yritän ponnistella tulevaisuuteen, musta tuntuu että en näe muuta kun pimeää, syvää mustaa. Silti jossain siellä, täällä tai tuolla, jossain mussa itessäni on se tieto et kyllä siellä on jotain. Että se pitää vaan löytää, koska kaiken kauniin ja onnellisen asian eteen joutuu tekemään miljoona kipeää ja raakaa asiaa. Itsessään, ihan yksin, hiljaisesti. Vieläkin enemmän huutavamman hiljaisuuden ympäröimänä.

Mikäli jotkin teistä ei mua tunne, niin kerrottakoon tässä että mullahan siis on masennusta ollut, ja elän sen kanssa nykyäänkin melkoisessa kaaoksessa. Välillä se on, ja välillä se ei ole. En oikein itsekään tiedä, kumpi musta tuntuu paremmalta. Toisaalta niin täynnä tuskaa ja pahaa oloa, toisaalta tyhjä kaikesta ja toivoo luokseen mitä vain. Nyt mulla on ollut tosi tosi paha olo, sellainen, että tuntuu kuin jokainen hengenveto sattuis ja raastais sydäntä, keuhkoja, aivoja ja täyttä minuutta aivan saatananmoisesti. Mulla on ollut turha olo, ja sellainenkin, että vaikka tahtoisin huutaa, ääntä ei vaan kuulu, koska ei jaksa. Ei jaksaisi itkeä, huutaa, olla surkea.

Sitten huomaa, että ainoa, mitä tarvitseekaan jaksaa, on vain olla olemassa, ja toivoa parempaa. Ja vaikka se toivominen on erityisen hankalaa, ja suorastaan tukahduttavaa, se kyllä tullaan palkitsemaan. Tän mä oon hyvin monesti huomannut, koska tää mun masennus ja muut mielenterveyden häiriöt on melko aaltoilevia, ja toistuvia. Muistan, kuinka mä viimeisen kerran osastolta päästessäni lupasin itselleni, etten koskaan oo surullinen enää, selvisin tästä enkä enää koskaan saa olla onneton.

Nyttemmin, tuostakin ajasta viisastuneena saattaa tajuta, ettei saisi pidätellä itseään. Tuolloin ajatellessani, etten oikeasti saa tuntea surua, päättyi tämä vain sen luonnollisen alakuloisuuden patoamiseen. Ja sitten, summittaisesti se halusi pyrkiä juuri tänä syksynä ulos, ehkä en enää jaksanut pidätellä sitä itselläni.

Silti selvisin. Löysin valoa taas täältä keskeltä pimeyttä. Löysin itseni, jonkun ketä pitää kädestä ja antaa johdattaa. Jos ihminen on kerta itse itsensä pahin vihollinen, niin kyllä se voi ihan yhtä hyvin olla paras ystäväkin! Minä olen itseni paras ystävä, ja toivon että jaksan pitää itseni pystyssä. Ja totta helvetissä jaksan, nyt kun tiedän, etten voi itselleni luvata onnellisuutta, vaan minun täytyy taistella sen takia!