Välillä tuntuu, kuin elämässäkin leikittäisiin sitä leikkiä, jonka nimeä en kuollaksenikaan nyt muista. Semmoista, missä toinen lapsista etsii jotain, ja toinen antaa etsittävän olinpaikasta vinkkejä. Kylmää kylmää, lämmintä, nyt polttaa, kylmenee taas. Onko se leikki opetusta elämään jäätävässä ja liukkaan kivisessä maailmassa, vai onko vain sattumaa, kuinka samankaltaista elämä on, ihan aikuisten oikeasti.
Toisinaanhan kaikilla on hetkiä, jolloin on mukavan lämmintä, lähellä kaikkea muttei liian kiinni missään, vapaana, mutta ei yksin kuitenkaan. On tasapainoinen, neutraali olo, ja helppo vain elää. Kaikki ei mene täydellisesti, mutta riittävän hyvin, eikä tarvitse kaivata enempää. Osaa jo iloita tarpeeksi. Tunne, että se, mitä ei ole, ei tarvitsekaan olla. Kaikki on tässä ja nyt, ei kiirettä, ei kurottelua.
Rauhallisen hyvänolon tunteen täyttämän vaiheen jälkeen se voi nousta; nyt polttaa. Tai sitten elohopea laskee mittarissa, kylmenee, jäätävää. Kumpi tahansa näistä satuttaa varmasti ihan jokaista, edes ihan pieniltä osin. Kun tuntuu kylmältä, voi nähdä itsensä täysin toisella planeetalla. Toista palloa koristaa valot ja säteilevä onni, kun taas oman mielen koti on pimeänä ja hiljainen. Kylmä, kolea, niin jäässä että sen voisi rutistaa kokoon ja se vain rusahtaisi, ja olisi hiljaa uudelleen. Tuntuu, kuin koko oma elämä olisi silloin teemaltaan jääkausi, ei liikettä, ei lämpöä. Muiden sydämien sykkeet eivät ylety niin kauaksi, jotta ne saisivat oman sydämen sykkimään yhtä tarmokkaasti ja elämänjanoisesti. Kaikki on harmaata, volyymi on nollassa. Kuihtuvaa.
Kun taas tuntee, että elämä suorastaan polttelee jalkojen alla, on ehkä liikaa energiaa. Tätä kirjoittaessani mietin, voiko kenestäkään tuntua pahalta silkka levottomuus ja tarve mennä ja tehdä ja olla kaikkea muuta kuin paikallaan. Kuitenkin ainakin itsestäni tän huomaan, sillä kun tää tunne äityy liian vahvaksi, saattaa se alkaa tummumaan hurjaksi aggressioksi ja ahdistuneisuudeksi. Pitäisi olla kaikkea, tavoittelee niin kovin jotain, mikä on niin lähellä. Niin lähellä, että se ylittää ihmisen lähimmätkin kipurajat, ja saa löytämisen palon tuntumaan rinnassa ahdistavana tulvana. On jo paljon, mutta pitäisi saada olla enemmän, tarvitsisi olla enemmän. Liikaa intohimoa, muttei mitään, mihin sitä kuluttais. Liikaa tulisuutta ja kipinää, muttei mitään poltettavaa. Sisällä kaikki tuntuu silti olevan jo kärvetynyttä.
Mulla nää kolme kamppailee aivan valtavalla raivolla päässäni koko helvetin ajan, ja mun on hankalaa käsittää välillä, mikä näistä on vahvana milloinkin. Ehkä viikko sitten, jos ajatellaan taakse päin, mulla oli kylmä. Kylmä, vaikka ulkona oli vielä lämminsävyinen hiipuva syksy. Jäätyneen olotilan jälkeen alkoi polttaa, ruma ahdistus, levottomuus, riittämättömyys ja tarve olla. Pakko tehdä jotain, olla kaikkialla, venyä liikaa. Sen sileän tien, kun se uskalsikin tulla, oli se jo kadonnut, vaikkakin jättänyt ehkäpä jälkeensä pientä kytevää tuskaa. Tuli tasapaino, keskellä liian vinhasti keikkuvaa keinulautaa. Siinä mä olen nyt. Siinä olin jo aamulla, aamulla kun kävin pellolla, ja kun oli pieniä kirpeitä kiteitä oksissa. Oli kylmää, oli hiljaista, uinuvaa tuulta.
Oli pieni toive, ehkä aavistus uskoakin, tämä talvi tulee olemaan hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti