Vanhaa vuotta ja samoja toiveita

"En voi antaa mitää lupausta vuodelle 2014, eikös se mene niin, että lupaukset on yleensäkin tehty rikottaviks? Sen sijaan haluaisin kaikkien meidän ja muidenkin puolesta toivoo, että kohdeltaisiin toisiamme hyvin eikä pahoitettas toistemme mieltä tahallamme.

Ei myöskään ylenkatsottais ihmisiä, joita nähdään ympärillä. Eikä aina ajateltais ensimmäisenä kaikkea negatiivista asioista, joita me ei vaan ehkä ymmärretä, ja jotka ehkä on vaan meille vieraita. Muistettais ensin ajatella, että eihän me voida tietää mitä niiden kasvojen takana on, mitä se näkee sulkiessaan silmänsä, mitä se muistaa menneestä. Yritetään ymmärtää, ettei mekään olla täydellisiä, ja yleensä toimitaan tavalla joka ollaan, ei pelkästään opittu, vaan ollaan myös kasvettu toimimaan niin. Tapahtumat, joita me koetaan, vaikuttaa siihen, miten me käyttäydytään ihmisten lähellä, tai yksinki. Niin ne vaikuttaa myös kaikkiin muihin.

Tämän lisäks toivon, että uskallettais kaikki toteuttaa itsämme ja ideoitamme, visioita, päähänpistoja, sitä mitä me halutaan olla. Kyllähän varmaan kaikki tietää, että suorasta rivistä ykskin askel eteenpäin tuntuu ylitsepääsemättömältä, ja sattuu ehkä ensin vitusti. Miettii että:”Mitähä se ja se ja se aattelee täst, mitä nyt mulle tapahtuu?” Sit tulee tunne:"Vittu, mä uskalsin, hyvä minä!” Tähän liittyen haluaisinkin esittää pyynnön, että yritettäisiin poiketa totutusta, eikä aina vaan mollattais ja oudoksuttais sitä rohkeutta, mitä joku muu on nähny tehdessään jotain erilailla. Mielipide on aina mielipide, mutta negatiivisenki semmosen voi sanoa muutenki ku loukkaavasti ja alentavasti.

Tarviiko meidän aina yrittää olla parempi ku toinen, eikö vois olla mukava tuntemattomillekki ja hymyillä vastaantuleville? Ammentaa kannustusta ihmisille, ketkä sitä tarvii, eikä aina huomattais ensiksi vaan asioiden huonompia puolia. Tunnettaisiin vilpitöntä tasa-arvoa. Ei aina kadehdittais muiden elämää, vaan opeteltais itse ottamaan vastaan se, mitä meidän omaan elämään annetaan. Kukaan muu ei kuitenkaan voi koskaan elää meiän elämää, ja jos me ei eletä meiän elämiä, ne kuluu hukkaan. Elettäisiin vielä vähän enemmän, ja annettaisiin itselle aikaa myös ajatella. Yritetään muistaa mitä meillä on. Pidetään kiinni ihmisistä, ketkä oikeesti välittää, ja keiden tiedetään pysyvän vierellä, ei epäiltäisi koko aikaa. Ei unohdettais, et kaikki hyvä tuo mukanaan aina jotain pahaaki, mut se on osa tätä kaikkee. Älkää ajatelko, että olisitte yksin.

You might be lonely, but you're not alone.”

Tää teksti on siis kirjoitettu uutenavuotena 2013, ja mä edelleenkin voisin sanoa nämä aivan samat sanat, kirjoittaa ihan täsmälleen samalla tavalla, jos mä vain olisin osannut. Silloin mä osasin. Hyvää uuttavuotta teille 24 tunnin kuluttua. 

Sulin kai lumien mukana

Jos lunta edes ehti koskaan olemaan..

Taisin kadota taas viimeisimmän postaukseni jälkeen olemattomiin, siihen on ihan oikeastikin muutamia syitä. Muitakin, kuin se, ettei mulla ole ollut mitään kirjoitettavaa. Mun koneeni, vuoden vanhan ja rakkaan koneeni näppäimet eivät tahdo olla sopusoinnussa kanssani, joten mun hermot on kuluneet loppuun ennenkuin olen alkanut edes ajattelemaan, että tulisin näyttämään elonmerkkejä täällä. Pahimmiksi vihollisiksi ovat osoittautuneet a, x ja f, joita ennen tämän tekstinpätkän kirjoittamista jouduin takomaan oikein olan takaa, jotta ne alentuisivat tahtooni. Ja nythän ne toimii!

Toinen syy tähän mun blogikuolleisuuteni käsillä olevaan uhkaan on se, että mä olen aivan jumalattoman kipeä. Kyllä, tietenkin juuri siihen aikaan, kun koko maailma tahtoo viettää juhlaa, josta en pidä. Kaksi huolenaihetta enemmän normaaliin arkeen verraten siis! Tähän sairastelutekosyyhyn voisin ehkä liittää myös sen, että jonkin verran aktiivisuuteeni vaikutti sekin, kun olimme perheeni kanssa mökillä. Kymmenen aikuista, kolme lasta. Hirveä hälinä, mä kokoajan kamerani kanssa, ihan kuin vastanainut pari. Hei, oonko mä kertonut, että musta tulee neljännen kerran täti keväällä, huisia!

Sovitaan viimeisen syyn olevan se, että mä olen henkiseltä, tai henkisiltä rikkauksiltani ollut näin joulunpyhien aikaan kokoajan köyhtyvä. Ehkä edellämainitun kipeyden vuoksi, ehkä pimeän ja lumettoman talven takia, tai ihan vaan siksi, kun mun mieleni täyttyi jonkinasteisesta jouluvihasta ja -kammosta, jota vastaan yritin taistella. Mun mieleni ei oo kyennyt pohtimaan oikeastaan mitään, mä olen vaan ollut, ihmetellyt vähän, innostunut joskus. Kerron noiden piparittomien, kuusittomien, tortuttomien ja valottomien joulukuvieni jälkeen, mistä mä innostuin. Ja hämmennyin innostuksestani..

Tattadadadaa, mä innostuin niinkin ihmeellisestä asiasta meidän historiassa, kuin sodista! Jumalauta, minä, joka taidan jättää menemättä armeijaankin sen takia, että sen käyneenä täytyisi sotaankin mennä, mikäli semmoinen tulisi! Mä kuumehoureissani ja nenäverenvuotopuuskissani istuin myöhään yöhön saakka koneella, lukien aluksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan yksityiskohtia. Historia on kyllä aina jollain tavalla kiehtonut mua, mut yläasteella olevan opettajan takia into taisi jäädä taka-alalle. Enkä mä oppinut mitään, joten aloin oppimaan nyt itse. Luin läpi sopivan määrän sotia, mä siirryin Suomen muuhunkin historiaan. 

Historiasta takaisin blogimaailmaan. Kuten te, jotka tämän postauksen olette tähän saakka lukeneet, ootte varmasti huomanneet uudenlaisemman tapani kirjoittaa. Mulla vaan ei ole tarpeeksi keskittyvä ja pitkäpinnainen mieliala tällä hetkellä, jotta voisin kirjoittaa ihan ajatuksen kanssa. Tämän takia oheinen postaus onkin vähän aiheestaa neljänteen pomppiva ja tahditon, pahoitteluni siitä. Pahoitteluni myös varmasti kauhukuvia jättäneestä pärstäkuvastani ylläolevien kuvien joukossa. Pistin sen siihen ihan kiusallanikin, olen siinä meikittä, reilun 38 asteen kuumeessa, miltei juuri heränneenä, enkä edes ennen ulos lähtöä viitsinyt vilkaista peiliin. Ehkä tuon kuvan, ja myös toisen minua esittävän otoksen tarkoitus on teille viestittää, miksi en yleensä omakuvia täällä julkaise. Siksi, kun mä en itsekään niitä voi katsoa ilman myötähäpeää itseäni ja tuota kuvaa kohtaan!

Näin, jälleen kerran täydellistä sekavuutta hipovan postauksen lähetessä loppuaan, ehdin vielä luvata, että uudenvuoden tienoilla mä julkaisen tekstin, jonka olen ilmeisesti ainakin kirjoittanut vähän enemmän aikaa käyttäen ja ajatuksiani siihen tuhlaten. Oon koko joulukuun, siitä saakka kun mä sen löysin, odottanut voivani uutenavuotena julkaista viimevuonna silloiseen blogiini kirjoittaman tekstin, joka musta edelleenkin on melko hieno, verraten sitä mun normaaliin taitooni (taidottomuuteen) kirjoittaa ja kykyyn tuoda esille ajatukseni sellaisena kuin haluaisin. Mä en tiedä, onko joidenkin mielestä väärin tai jotenkin kummaksuttavaa julkaista niinkin kauan aikaa sitten kirjoitettuja tekstejä, mut mä ajattelin, että mä haluan sen tänne luettavaksi. Blogikin, missä kyseinen värssy oli, on toimestani tuhottu aikaa sitten, ja teksti jäi multakin unholaan, kunnes pelastin sen vanhoista tiedostoistani. Eläköön, tiedostomuotoiset kopiot blogiteksteistä!

Ja vielä loppuun huomiohuomio, mun ei oikeasti pitänyt kirjoittaa mitään, pistää vaan hieman enempi kuvia, kunnes tajusin, ettei mulla niitä kuvia ollutkaan. Tai olisi ollut, pienistä siskontytöistäni. Niiden suloisuutta ja valloittavuutta mä en kuitenkaan halunnut teidän kanssa jakaa, ja ihan huomaamattani mä kirjoittelinkin postauksen täydeltä paskaa. Olkaa hyvät. 

Teoria ihmisen kauneudesta

Mä oon miettinyt monesti, mikä on se syy, miks nimenomaan positiivinen palaute on niin tärkeetä, samoin kuin pienet yllättävät kehut tai tuntemattoman vastaantulijan aito ja lämmin hymy. Sitten mä keksin. Mä kehitin taas oman teorian sille, miksi.

Mulla se ainakin tuntuu niin älyttömän kutkuttavalta, kun kuulee tehneensä oikein ja hyvin, tai joku muuten vaan haluaa sanoa jotain kivaa. Se saa välittömästi hymyilemään ja tuntemaan itsensä riittäväksi, elämän arvoseks. Luulen, että se tuntuu muistakin melko samanlaiselta, tai ainakin enemmän hyvältä kun pahalta. Se on se syy. Kun kuulee muidenkin olevan sitä mieltä, että on hyvä ja kaunis ja onnistunut, siihen alkaa ennenpitkää uskomaan.

Niin voi kohottaa muiden itsetuntoa. Sanomalla joskus jotain kivaa, ajattelemalla edes. Olemalla itse positiivinen muita kohtaan. Ja kun ihminen osaa arvostaa itseään, eikä muut valheellisilla purevilla kommenteillaan laske tämän itsetuntoa, on se kauneimmillaan. Ihminen osaa nähdä itsekin itsensä kauniina ja ihanana olentona, sellaisena, jota tekisi mieli syleillä maailman ääriin saakka. Ihan vain siksi, että itsensä rakastaminen on niin valloittava tunne.

Kun ihminen taas on oppinut rakastamaan itseään, ja arvostamaan koko omaa olemustaan, se osaa myös arvostaa muita. Laittaa pienet nätit hetket kiertämään, nähdä muutkin kauniina ja hienoina persoonina. Elämälle on paljon helpompi hymyillä, ja on myös niin paljon helpompi saada muut hymyilemään! Ja kun huomaa saavansa ihmisiä iloiseksi, tai paremmalle tuulelle, edes vähän hymähtämään, tulee taas kerran itselle parempi olo. 

Kauneus onkin sitä, että tietää olevansa ainutlaatuinen ja arvokas, ja muistaa arvostaa muita ihan samalla tavoin!

Kuuseni on alasti aina

Niin, joulupuu jonka mä tänäkin jouluna mielessäni koristelen, on alaston ja ontto, piikkejä täynnä ja aivan väritön. Se on se ainoa asia, jonka mä tarvitsen päästäkseni joulutunnelmaan.. Mun tapauksessa se on vähäisimmänkin juhlamielen eliminointia, sillä mä en oo jouluihmisiä. En ollenkaan.

Ylempänä linkittämäni kappale sai aikoinaan minut tuntemaan jonkunkaltaista vihaa ja katkeruutta joulua kohtaan. Kun eräs kerta (tämän kerran mä muistan siis aivan täydellisesti, paikan, tunteen, tilanteen..) jäin kuuntelemaan tuon kamalan laulun sanoja, ja ymmärsin järkytyksekseni, ettei joulumaata ole olemassa, ei konkreettisesti! Jumalauta, mä miltei itken vielä tänäänkin, kun mä muistelen, kuinka tunsin kadottavani viidesosan elämästäni siinä aivan käsittämättömän lyhyessä hetkessä. Ettäkö joulumaa pitäisi löytyä jokaiselta sydämestä, tuosta paikasta, joka on sekasortoa jo muutenkin?

Ihan hitupienesti mä olen aiemmin sentään osannut olla iloinen siitä, että jouluna on lunta, koska mä oon kuvitellut, että lumeton joulu on vaan hurja myytti, jolla lapsia pelotellaan. Täällä Helsingissä ensimmäistä talveani nyt viettävänä, näin viikkoa ennen joulua huomatessani, että maa on kuin loppusyksyllä, tämäkin onnettoman pieni joulu-ilo alkaa karisemaan mielestäni. Tämä loppuvuoden juhla, josta monet monet tykkää niin vilpittömästi ja tosissaan, ei ole mun kekkerilistallani ykkösenä. 

Mustavalkoista, lumetonta, ja sekavaa joulua mä siis voisin toivotella.. Miten on, mitä te itse tykkäätte joulusta, tai onko teillä jostain kappaleesta samankaltaisia teidän elämään tai mielipiteisiin vaikuttavia muistoja jäänyt? Kommentoida saa.

Elän väärille valinnoille

Mä en hallitse erästä asiaa. Päätöksien tekoa. Mä vihaan sitä. Ainakin aina silloin, kun huomaa, kuinka sen päätöksen tekeminen satutti jälkikäteen. Ja aina kun luulee valitsevansa oikein, huomaa miten paljon vähemmän väärä valinta olis satuttanu.

Niin tyhmältä ja nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, mä toivon välillä, että olisin tehnyt väärän valinnan mieluummin. Tämänpäiväisen repäisyni jälkeen mä todella todella toivoin sitä. Mulla on hurja jännä tunne, että mä tein oikein tehdessäni sen mitä tein, mutta mä toivon silti, etten koskaan olis edes tullu ajatelleeks moista.

En voi ymmärtää, kuka ihme on joskus keksinyt sanoa, että jos vähän sattuu epäonnistumaan jossain niin samahan se on tehdä kerralla kaikki ihan päin vittuja. Vielä vähemmän mä voin ymmärtää, miks mä näytän ihan ajattelemattakin noudattavan tätä päätöntä neuvoa. Ehkä mä olisinkin säästynyt niiltä epäonnistumisilta, jos olisin tajunnut jäädä hetkeksi ajattelemaan. Mun todella olis pitäny.

Kuka seuraavaksi osais keksiä jonkun taian, jolla vois korjata asiat, antaa niiden olla niinkun oli. Ei täydellisesti, mutta ihan hyvin. Paremmin, kun nyt.

Siltä varalta, että unohdan, kuka olen

Ah, lauantai. Tyhjää aikaa, vihdoinkin sellaista, jonka voisin kuluttaa kirjoitellen blogiini jälleen kerran jotain turhaa hömppää. Mä harkitsin jopa, kääntyisinkö mä jälleen ja aloittaisin ikään kuin alusta, yrittäisin kerrankin kirjoittaa ihan jotain asiaakin. Mut ei mulla ole mitään asiaa, ja mä todella tykkään siitä, kun saan kirjoittaa itsestäni ja koettaa myös kasvaa kirjottaessani, näiden tekstien ohella. Niimpä, kun en kykene, enkä tahdokaan tätä itsetutkiskelua ainakaan vielä lopettaa, se saa luvan jatkua. 

Ja miten mä aion sitä jatkaa? No, mä kerron jälleen itsestäni satunnaisesti, mitä mieleen tulee. Hölmöjä pieniä juttuja, joista minun oma minäni koostuu. Miksikö? Siksi, että te tietäisitte musta enemmän, kun niin monesti tuppaan kertomaan täällä vain mun päänsisäisestä maailmastani. Ja ehkä siksikin, että mä itse oppisin tuntemaan itseäni paremmin, ja jos mä joskus dementoidun, mä voin tulla ja lukea tämän ja muistaa, mikä mä olin joskus. 

Eilen illalla mä en meinannut saada unta ollenkaan. Mielessä pyöri niin paljon kaikkea, ihan laidasta laitaan, ihmiset, esineet, paikat, eilinen. Huominen. Silloin mun olisi ehkä pitänyt nousta ja tulla kirjoittamaan, koska mä aloin miettimään, kuinka mä itsestäni kertoisin. Jos mulle annettaisiin todella tehtäväksi selvittää mahdollisimman laajasti ja yksityiskohtaisesti, mitä mä olen ja kuka mä olen, mitä mä oikein osaisin kertoa. Ja silloin yöllä sitä miettiessäni mun päähän tuli aivan todella upeita oivalluksia, joita mä en koskaan ole aikaisemmin hoksannut, en vaikka mä olen elänyt samana ihmisenä lähes 18 vuotta. 

 

Mä en ymmärrä horoskoopeista enempää, kun että mun omani on kalat. Ja mä rakastan vettä. Tai rantoja pikemminkin, merien, järvien kuin pikkuruisten lampienkin. Veden äärellä mulle tulee rauhallinen olo, ja sellainen, että on helppo hengittää. Mä hymyilen enemmän, kun mä olen rannalla ja tuulee. Kuitenkin vedessä, tai veden päällä, veneessä ollessani mä olen kaikkea muuta kuin elementissäni. Järvessä uidessanikin mä heiluttelen vinhasti jalkojani ja kiljunkin yleensä, niin ettei hauet eikä muutkaan otukset tule ja pure. 

Mä tykkään luonnosta muutenkin, metsistä ja kaikesta kivasta ja raikkaasta. Ja eläimistä. Niin kauan, kun mun ja eläimen X välillä on sopiva etäisyys eikä se pääse pelottelemaan mua. Niin, mä pelkään tosi monia asioita. Yleensä kuitenkin se pelko on just se tunne, joka saa mut tekemään ja kokeilemaan, nimenomaan kaikkea sitä, mitä pelkään ja kammoan. Mä rakastan todella sitä tunnetta, kun tuntuu että mä en jännitystärinältäni pysy pystyssä ja samaan aikaan mua naurattaa ja itkettää ja mä en tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi.

Jaa, mitä kaikkea mä rakastan? En usko, että voisin kertoa kaikkea, tai edes puoliakaan niistä asioista tässä, osittain siksi että kiellän monet asiat, joista välitän. Sen mä voin kuitenkin paljastaa, että vaikka mä vaikutan kylmältä ja tunteettomalta ihmiseltä, niin mä rakastan mielestäni liikaa. Aivan liian monia asioita, aivan liian monia ihmisiä ja ihan vitusti liikaa. Mä uskon, että ihminen oppii jok'ikinen päivä jotain, mutta tähänastisessa elämässäni mä oon oppinut sen verran, että mitä enemmän mä rakastan, sitä enemmän mä annan kaiken mua satuttaa ja sitä enemmän mä olen altis kaikelle, mille mun ei tarvitsisi olla. Se johtuu siitä, että jos mä välitän jostain, mä heittäydyn välittömästi sen vuoksi turhankin uhrautuvaiseksi, enkä mä välitä miten paljon tuskaa mä koen. Mä välitän siitä, että mä saan pitää kiinni asioista, joita mä rakastan. 

Senkin mä olen kuitenkin oppinut, etten mä voi aina pitää niistä kiinni. Ehkä liiankin monta kertaa on käynyt niin, että vaikka mä olen yrittänyt kaikkeni ja antanut jonkun lukea mua kuin avointa kirjaa, mun on silti täytynyt päästää irti. Että kaikki se mitä mä olen antanut, on kaikkea sitä, mistä muut ei voi ottaa kiinni, ja huomaan olevani taas rikki. Näiden tapausten vuoksi mä olen kasvattanut itselleni puoliksi tahdonvastaisestikin kovan kuoren, ja mun on vaikea päästää ihmisiä lähelleni. 

Ja koska mä olen saanut siitä kuoresta osittain uuden identiteetinkin, niin harvapa uskoisikaan, että sen kuoren alla elää ikuinen lapsi, joka mielessään leikkii edelleen prinsessaleikkejä ja unelmoi yltiöromanttisista hetkistä, ihan pienistäkin. Vaikka mä olenkin ehtinyt kasvaa jo näin suureksi, mä en ole lakannut toivomasta, että saduista tuttuja valloittavia kohtaamisia voi oikeasti tapahtua, ja mä odotan niin käyvän joka ainoa kerta, kun mä liikun missään. Mä toivon löytäväni sen jonkun, kenelle mä riitän, ja kenen seurassa mä tunnen riittäväni, eikä mun tarvitse pelätä sitä, kuinka paljon satuttaa sitten, kun on aika päästää irti. 

Se on kuitenkin melko hankalaa, sillä ihan rehellisiä jos ollaan, niin mulla on melko vaikeasti ymmärrettävä luonne. Mä käyttäydyn eri tilanteissa niin monenlaisella tavalla, että mä en ole itsekään varma, onko mulla niin hirmuinen määrä persoonallisuuksia, vai olenko mä todella vain niin käsittämättömän vaihteleva ja hämmentävä ihan yhtenä persoonana. Mulla on hetkiä ja tilanteita, joissa mä olen hiljainen, väsynyt, innokas, ylienerginen, nauravainen, utelias, rohkea, toiveikas, onneton, vakava, tai täysin kajahtanut. Enkä mä osaa välillä itsekään sanoa, millainen mä olen juuri nyt, tai varsinkaan, millainen mä tulen olemaa vaikkapa jo kymmenen minuutin kuluttua. 

Luonteeltani mä muutenkin olen hyvin ailahteleva, samoin kuin mielipiteiltäni. Mä haluaisin ajatella kaiken ulkopuolisen näkökulmasta, en omastani, enkä mä tahdo nostaa itseäni korkeammalle kuin muita. En, vaikka mä olen ainoa joka tuntee minut näin ja joka elää tätä elämää. Musta se ei ole tarpeeksi hyvä syy siihen, että mä olettaisin olevani enemmän etuoikeutettu johonkin. 

Voin hyvin kuvitella, kuinka paljon voimia läheisiltäni vaaditaan pysyäkseen mun mielialojeni perässä, itsekin kun toivon vauhdin vähän hidastuvan. Kaikessa mun toiminnassa tulee oikeastaan esille se, kuinka impulsiivinen ja ailahteleva mä olen, välillä mä en voi kestää jotain, kun taas toisessa hetkessä en vois kuvitellakaan tekeväni mitään muuta. 

Rakastan riitelyä, ja kimpaannun joskus todella helposti. Mut on kuitenkin helppo lepytellä, ja jos ei jaksa vaivautua, niin ei huolta. Mä möksään niinkuin pieni lapsi, ehkä enintään tunnin ajan, jonka jälkeen mä olen jo unohtanut koko asian. Samaan aikaan mä tykkään läheisyydestä, enkä mä koskaan tunnu saavani kyllikseni ihanista pienist hellyydenosoituksista. Eikä vähiten siksi, että nykyisessä elämäntilanteessani mulla ei oikeastaan ole yhtäkään ihmistä, jonka kanssa mä niitä voisin jakaa. 

En miltei koskaan kieltäydy myöskään ylimakeista leivonnaisista, rakastan kinuski- ja suklaaleivoksia omnomnom. Voisin syödä niitä aina. Miltei aina, välillä kiinalaisissa ravintoloissa olevia valkeita riisimaissimitälie onkaan lastuja, nekin on aivan ihania. 

Pari asiaa, joista mä en pidä? No, mä en pidä pyöräilystä, en ollenkaan. En mä oikeastaan edes osaa ajaa, suoraa vain ja hyvin haparoiden. En kans pidä lainkaan tilanteista, joissa on paljon mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, sillon mä ujostun enkä saa avattua suutani, vaikka joku tulisikin mulle puhumaan. 

Mä ajattelin, että tästä olis tullut paljon lyhyempi, ja todella todella erilainen. Sitten siitä tuli tälläinen, kun jo puolessa välissä ajattelin, että millon mä oikein aion lopettaa. Ja jatkoin vaan, herranjestas taas, mitä hölmöä lässytystä, ihan sitä samaa, kuin ennenkin. Taas mä huomaan, kuinka ne visiot tuolla päässä ei aina pääse oikeuksiina, kun alat toteuttamaan niitä. Perkele. Nyt vituttaa. 

Turha juttu, hypätkää yli

Moi! Mul on ollu pitkään semmonen olo, että haluaisin kirjottaa semmosista asioista, joihin mun suhtautuminen on jotenkin varauksellista ja yleisesti muista poikkeavaa. Niitä asioita on kuitenkin niin monia, että mulla täytyis todella olla sitä juttua kirjottaessani kyky keskittyä vain ja ainoastaan kirjottamaan ja ideoimaan. Nyt mulla ei sitä semmosta keskittymiskykyä ole.

Jotain muuta mulla kyllä on. Jotain uutta, kivaa, pitkää, paksua, tummaa... Joo, en jatka tuota, mutta tilasin siis viime viikonloppuna uuden objektiivin! Tamronin 90mm makro saapui alkuviikosta ja illat ovatkin sitten menneet sen kanssa leikkiessä. Niin, sen ja toisen tilaamani vempeleen, Nissinin tositosi edullisen salaman kanssa. Koska illat ovat pimeitä (ai, kukaan ei varmaan tätä tiennyt), tyydyin taas kuvaamaan sisällä pientä sorsalampipiipahdusta lukuunottamatta..  Kuka nyt tulisi vähän potkimaan, musta on tulossa tätä menoa ihan todellinen laiskimus!

VAROITUKSEN SANA! Tuleva sisältää valitettavasti linssinsuojuskuvan, kyllä. Ihan vain kokeillakseni, kuinka lähelle tuolla uudella putkella pääsen... Mua hävettää.

 

Viikonloppu meni, kuvat jäi

Moi, nyt en kerro tai mieti mitään, vaan tää on nyt enemmänkin tämmöinen kuulumis-/kuvapostaus..

Mä olin viikonloppuna taas kotona, kaukana metsässä. Mä leikkasin mun hiukset, tai leikkautin. Nyt ne näyttää kynityiltä, mä näytän pojalta. Ei se haittaa, onneksi en ole niitä, keiden identiteetti rakentuu täysin ulkonäön ja varsinaisesti muiden näkyvissä olevien asioiden varaan. Kun mun hiukset saatiin näyttämään edes joltain, matkasin ystäväni Veeran luokse, ja tarkotus ol kuvata ulkona henkilökuvia. No, ihan näin tuurilla sattuikin lauantaille oikein ihana tuulinen ja luminen päivä, ja näin päädyttiin sitten kokeilemaan, millaisia kuvia sisällä saisi aikaan. Pari lamppua, ikkuna, lakana, seinä, ja jouluvalot. Niin, ja kamerani, ja pari täysin manuaalista lainaobjektiivia. Mitä siitä sitten syntyi?