Kovin monesti ainakin mun hartioille on tuonut lisää painoa se, kun haluaisin niin ymmärtää. Miksi ihminen on yksin, ja mikä saa tuntemaan yksinäisyyttä vaikka ympärillä olisikin ihmisiä. Mitä yksinäisyys edes on, kuinka sen voi määritellä? Onko enemmän totta olla yksin silminnähden, vai pitääkö luottaa enemmän siihen, jos tuntee olonsa yksinäiseksi ollessaan niin monien hymyjen ympäröimänä? Yksinäisyys; onko se tunne ja pelkkä ihmisen oma kokemus, vai onko se ulkopuolisten arpomia pintaruhjeita? Ehkä ripaus molempia.
Selaillessani netistä erilaisten ihmisten kokemuksia siitä, mitä on olla yksinäinen, esiin nousee vahvasti tunnepuoli. Tuntuu tyhjältä, ei-mihinkään kuuluvalta. Käsinkosketeltavaa hiljaisuutta. Vahva tunne siitä, ettei kukaan välitä. Paha olo, negatiiviset kokemukset. Sellaista monien mielestä yksinäisyys on. Jopa ystävien keskellä voi tuntea olonsa hyvinkin yksinäiseksi, ja hylätyksi.
Onko nämä, joiden seurassa itsensä tuntee yksinäiseksi, sitten välttämättä oikeita ystäviä? Eikö ystävät olekaan nimenomaan niitä, jotka tuovat lämpöä, iloa ja positiivisia, aurinkoisia asioita toisilleen? Jotka tsemppaavat, välittävät, tukevat ja kuuntelevat, ja tarvitsevat sitä välillä takaisinpäin. Ystävyys on sitä mikä pelastaa monet muuten hajoavat yksinäiset yksilöt tappavalta yksinäisyydeltä.
Niin usein, uusiin ihmisiin tutustuessa, tulee toiselta osapuolelta jonkinlainen tunne siitä, että on yksin. Kuinka yksin, tekisi mieli kysyä. Vietätkö aikasi jokapäivä pimeässä huoneessasi, katsellen samoja kuluneita seiniä ja haaveillen räiskyvästä elämästä? Vai oletko aina jotakuta lähellä, mutta silti erillään? Monia kertoja jonkun sanoessa olevansa melko yksinäinen, tämä tarkoittaa sitä, että on kyllä ihmisten parissa, on kavereita. Silti jossain tässä ihmisessä elää tunne siitä, kuinka erillinen, väärän palapelin palanen hän on. Yksinäisyys, ja ihmisten luoma käsitys siitä ei ehkä olekaan vastakohtana sosiaalisuudelle, vaan pikemminkin oman itsensä tärkeyden unohtamista. Itsensä tahtomatta kokoon taittamista, kun tuntuu ettei pystyssä pysymisellä ole merkitystä. Sitä, että kaipaisi jonkun sanovan, kuinka merkityksellinen ja arvokas on.
Uskon, että hyvin monella itsensä yksinäiseksi kokevalla on kyllä joku, joka välittää ja joka ei tahtoisi tämän ihmisen tuntevan oloaan hylätyksi. Kuitenkin, aivan liian monesti jää sanomatta, kuinka tärkeä joku on itselle. Jää aivan liian monesti sanomatta, kuinka hyvin joku pärjäsi, ja aivan liian harvoin muistaa kysyä, mitä läheiselle kuuluu. He ovat arvokkaita, mutta joskus tuntuu, kuin ei osaisi sitä heille näyttää. Heidän, yksinäisiksikin tuntevien ihmisten olemassa olo ja heidän tunteensa ovat varmasti tärkeitä, mutta aina lähimmäinen ei osaa sitä kertoa.
Vaikka arkiset kuulumisten kyselyt, hyvät huomenet ja sädehtivät hymyt tuntuvat pieniltä seikoilta, jollekin ne voivat merkitä koko minäkuvan muutosta, pikkuhiljaa, hiipien, mutta kuitenkin. Joku voi niiden voimalla tuntea itsensä arvokkaaksi taas, elämisen arvoiseksi, hymyn arvoiseksi. Joku voi kaivata vain lämmittävää halausta, jotta voi tuntea olevansa elossa ja voivansa hengittää jälleen. Voi, kun me jäykät ja tympeät suomalaisetkin muistettaisiin, että halataan kun tavataan!
Tätä aihetta joiltain osin läheltä liipatenkin olimme eilen patikoimassa, kun loppumatkasta polku haarautui kahdeksi. Koirani juoksi minun ja isän edellä, ja meni toiselle polulle, kun me laskeuduimme eripolkua pitkin joen rantaan. Toiselle polulle palatessamme koirani oli kadonnut, ja isä lähti autolle katsomaan, josko karvaturrini olisi ennättänyt sinne. Minä lähdin kulkemaan takaisin päin jo kävelemäämme lenkkiä, joka oli pituudeltaan 6km. Juoksin koko matkan noin kolmen kilometrin päässä olevalle laavulle, olin varma että mikäli poika oli kääntynyt polulla etsimään meitä, se odottaisi siellä. Tämän kolmen kilometrin maastojuoksun aikana ehdin moneen otteeseen pohtia, mitä ihmettä tekisin, jos koira ei olisikaan siellä? Jos se olisi kadonnut, jäänyt auton alle, pudonnut virtaavaan jokeen, eksynyt? Mikä enää olisin ilman sitä, kun se on minusta miltei puolet?
Mun arvailujani noudattaen koira, pikku-aarteeni istuskeli laavun nurkalla penkillä, ja voi kuinka tunsin ilon, huojennuksen ja riemun pulppuavan suonissani, kun löysin sen! Tämä koirahan on mun paras ystäväni, parempi mitä voisin edes toivoa. Tän koiran takia mä en ole yksinäinen, tiedän että se odottaa aina kotona, ja on aina ilahtunut, kun tavataan. Ja mikä parasta, koiran kanssa ei tarvitse keskustella niin että sydäntä raastaa, riittää että se on sykkivine kultaisine sydämineen siinä vieressä. Riittää että on vaan ihan hiljaa, ja tuntee kuinka se välittää. Tietää, että se ymmärtää olevansa mulle niin kovin tärkeä. Oi, kuinka mä rakastankaan sinua, Laku!
Seuraa blogiani Bloglovinin avulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti