Mulla oli valmiina päässäni hattarainen kuva siitä, kuinka kirjottaisin nyt, tai oikeastaan jo eilen ihanan tekstin kertoen, miten tuskallisen arvokkaita kaikki on. Olisin kirjoittanut siitä, että oikeasti ihminen on niin saatanan kaunis ja ainutlaatuinen, kun vaan jaksaa hymyillä, edes joskus. Nyt mulla on, vaikkakin aihetta läheltä liippaava, hieman erilainen olo, joten kirjoitankin sitten tästä näkökulmasta. Tästä kulmasta, mikä pistelee ja sattuu.
Olin hetki sitten metsässä, tuossa ihan vieressä sijaitsevassa keskuspuistossa. Eihän sitä toki miksikään oikeaksi metsäksi kai voi nimittää, mutta keskellä ihania puita ja kirpeää tuulta kuitenkin. Pysähtyessäni huomasin edessäni pari pientä tammenpoikasta, aivan pieniä, ihan kuin aluskasvillisuutta. Suuria puita niistä silti kasvaa, vaikka aloittavatkin niin pikkuruisesta. Mietin siinä, katsellessani niitä ja ympäröiviä suurempia puita, mäntyjä, kuusia ja koivuja, että kuinka helvetin kaunis on vain metsä. Kuinka kaunista ja herkkää kaikki on. Eikä kauniita asioita saisi rikkoa.
Haahuillessani päämäärättömänä kaupungissa, ihmisiä vilisevässä paikassa, en voi olla huomaamatta, kuinka niin monien kasvoja ja kauneutta peittää kiireisyys, pakko tehdä ja ehtiä. Stressi, robottimaisuus. Se, että täytyy koska joku käskee, täytyy koska ei voi antaa periksi. Minun mielestäni se ei ole kaunista, vaikka uskonkin vakaasti, että kaikkien niidenkin sisältä, tuon maskin takaa löytyy sädehtivä, vahva persoona. Mietin silloin, miksi pitäisi olla kiire, miksi joidenkin on pakonomaisesti peitettävä valonsa tuon kipeän ilottomuuden alle.
Joskus, yrittäessäni olla sosiaalinen ja utelias, tahtoessani nähdä vauhdikkaan maailman, jään välillä myös pelkäämään. Sitä, että rikonko minä, itsekin jo valmiiksi rikkinäinen ihminen lähelläni olevia. Jos vietän aikaa jonkun seurassa, jonkun jolla on väliä, mietin voinko tehdä jotain, satuttaako se. Satuttaako se, jos välitän. Satuttaisiko sekin, jos en välittäisi? Vaikka olen ihan tavallinen pieni ja vähän heikonlainen, normaalistikin virheitä tekevä ihminen, eniten virheenä elämässäni nään sen, jos rikon ihmisiä ympärilläni. Rikon niitä, joista itse välitän ja joiden tahtoisin koko kylmästä sydämestäni pysyvän koossa.
Harvoin kuitenkaan tajuan ajatella sitä, menenkö itse rikki lähestyessäni. Toisaalta jokin tietämättömyys, tai se minne oma ajatusmaailmani ei tohdi ylettyä, muistaa varoittaa, kuinka tämäkin lopulta sattuu. Sattuu, pistää ja viiltää, ellen mene ja tee, mutta sattuisi silti vielä enemmän, jos tekisin. Ja yleensä teen tästä huolimatta. Ihan siksikin, etten jaksa enää välittää siitä, menenkö itse sirpaleiksi vielä kerran, tiedänhän jo miltä se tuntuu, ja tiedän että siitä on ennenkin selvitty. Jos minäkin kerran välitän paljon enemmän, murtuuko läheiseni, oletan, että joku muukin varmasti jaksaa toivoa minun pysyvän pystyssä. Mutta ollessani itselleni rehellinen, huomaan että tosiasiassa täällä, aivan liian itsekkäässä maailmassa, jossa elän kuin vankina, ei heikkoudestani todella välitä kuin minä itse. Ja mitä se sitten haittaisi, jos menisinkin aivan rikkikatkipoikki, kun en jaksa itsekään siitä välittää? Tiedän kuitenkin ainakin sen, että joskus niin käy väistämättä. En tiedä onko se tänään, ensi viikolla, ensi vuonna vaiko joka ikinen saamarin päivä.
Toisinaan tuntuu niin kirpaisevan pahalta ajatella, ettei elämässäni ole enää sitä sisältöä, joita jopa niiden kiireisten robotti-ihmisten kasvoilla, sen maskin takana voi nähdä. Sitä, että ehkä he tekevät sen itsensä vuoksi, ei siksi että joku määräisi. Ehkä he tekevät sen siksi, jotta pysyisivät ehjinä, koska ehkä he jaksavat välittää siitä, että he jaksavat sinnitellä pystyssä. Heillä ehkä onkin se jokin, jonka olen kadottanut itse siihen, että jaksan oikeastaan vain välittää ja muistaa sen, kuinka minun kuuluisi pitää minulle tärkeät ihmiset onnellisina. Ja sitten jäänkin alas, sen jälkeen, kun olen tarpeeksi kauan toiminut nojana ihmisille, joiden jälkeenpäin huomaan pystyvän olemaan horjahtamatta ihan muutenkin. Huomaan jääneeni aidan toiselle puolelle, eikä minun jälkeeni olekaan enää ketään, kuka auttaisi minua ponnistamaan sen yli.
Mitä se kuitenkaan haittaa? Ehkä täällä olon tarkoitukseni onkin muistuttaa muita pitämään pää ylhäällä, koska leuka rintaan -menetelmä ei todistettavasti auta eteenpäin. Joten, jos joku jaksoi lukea tämän ahdistuksissani kirjoittaman, sekavan, täysin ilman punaista lankaa olevan tekstin, kiitä sinä nyt itseäsi siitä, että olet ja jaksat! Ja muistathan, että olet tärkeä, äläkä vahingossakaan hukuta sitä, mitä olet. Yritä olla kadottamatta sitä valoa, joka tekee sinusta entistäkin hurmaavamman, ainutlaatuisemman ja erikoisen ihanan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti