Me saadaan kai kaikki joskus miettiä itseksemme omalla kohdallamme, halutaanko me uskoa, ja halutaanko me rakastaa. Että halutaanko mä päästää ihmisiä - varsinkaan niitä tärkeimpiä - lähellemme, ja halutaanko me antaa niiden tietää kuinka arvokkaita ne on. Uskalletaanko me uskoa siihen, että se kummallinen tunne johon haluais vaan käpertyä yhtä enemmän ja enemmän, on jotain niin abstraktia, kuin rakkautta? Halutaanko me myöntää, että se on tosiaan olemassa?!
Mä tahtoisin itse ainakin taistella niillä kaikilla voimillani mitä mulla on, sitä tietoa, tai harhaluuloa vastaan. En voi sanoa tosissani, että uskoisin siihen, että on olemassa rakkautta. Toisaalta en voi myöskään väittää olevani oikeassa, jos kerron, että se on vain uskomus, mitätön urbaanilegenda, johon miltei koko maailma kuitenkin uskaltaa luottaa. En voi olla varma siitä, onko rakkaudesta, tai edes sen olemassaolon tiedostamisesta kieltäytyminen pelkoa, vahvuutta, heikkoutta vai hillitöntä itsepäisyyttä. Onko se hyvästä, vai tuhoanko itseäni sisältä päin väistellessäni tätä tunnetta? En vain kykene taipumaan johonkin teoriassa niin älyttömään ja turhaan asiaan.
Sen sijaan, että mä suostuisin elämään siinä tietoisuudessa, jonka ympäröivä maailma rakkaudesta antaa meille, mä oon kehittänyt siihen tunteeseen aivan oman teoriani. Kun mä huomaan jotain uutta mun muutenkin hyvin vaihtelevassa tunne-elämässä, jotain erikoista ja yllättävänkin ihanaa, mä luulen että se olisi se tunne, joka olis muiden mielestä rakkautta. Musta se on kuitenkin jotain muuta. Vaikka se kohdistuisikin johonkin ihmiseen, niin yritän mun vähäisellä järki-tunne-yhteistyöllä löytää sen palasen, mikä saa mut tuntemaan niin. Uskon, että aina on olemassa joko jokin tietty pieni tapahtuma, tai kokonainen elämäntilanne, johon ihminen liittää tämän kiintymyksen kohteen. Siitä tulee tärkeä, koska alitajunta muistaa sen hyvien hetkien tai kokonaisten kausien mahtavan tunteen, ja kohdistaa sen ihmiseen, joka oli silloin läsnä. Täysin selitettävissä oleva hyvänolon tunne, pieni kaihoisuus ja kaipuu toisen luo siis. Ei rakkautta ole, ei minun maailmassani!
En tietenkään voi väittää, etteikö se niinsanottu rakkauden tunne olisi totta joillekin muille, vaikken sitä itse pidäkään milläänlailla totena. En voi väheksyä sitä, että joidenkin arvomaailma ja kaikki se, mitä he ovat, antaa periksi tunteen ja ajatuksen siitä, että jotain niin hienoa voisi oikeasti olla. Minulle se tunne on kuitenkin pelkkää kipua ja kaipuuta johonkin, mitä on joskus ollut, mitä oli. Haluaisi takaisin jonnekkin, jota ei osannut arvostaa silloin, kun se todella vielä oli nyt. Mutta Nyt onkin Tuleva Ennen. Ehkä mä vielä hellyn ajatukselle, ehkä joskus oikeaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti