Kahdenlaisia

Mitä enemmän mä ihmisiä tapaan, ja mitä enemmän mä niitä tunnen, niin sitä enemmän mä alan varmistua yhdestä asiasta. Meitä ihmisiä on kahdenlaisia. Sellaisia, joilla tuntuu olevan ongelmia ja huolia vaikka muille jakaa ja tuntuu kuin pitäisi pelätä, etteivät he mene millä hetkellä hyvänsä täysin palasiksi.  Niin, ja sellaisia, joilla tuntuu elämä hymyilevän, ei ehkä täysillä mutta suurimmilta osin, eikä mikään pysäyttäisi heitä. Mutta mistä se oikein johtuu? 

Siitä, että osa ihmisistä tuo yksityiselämänsä vaikeimmatkin käänteet hyvinkin avoimesti muiden näkyviin, kun taas osa haluaa pohtia asioita rauhassa yksin? Siitä, että jotkut osaavat ajatella huonoistakin kokemuksista myönteisesti, eikä siksi surkeus tule esiin, mutta jotkut ovat löytäneet polkunsa ruokkimalla negatiivisia tunteita? Vai yksinkertaisesti siitä, että epäonni vetää epäonnea puoleensa, samalla kun aito kestohymy saa myös elämän hymyilemään?

Viimeisimpään mä en tahdo itse uskoa, en millään. Oon ajatellut aina, että elämässä kaikille tulee vastaan yhtä paljon pahaa, ihmisillä on vaan eri tapoja käsitellä niitä huonoja asioita, ja ne huonommat asiat on jokaiselle henkilökohtaisia. Tunnetasolla kuitenkin kaikki olisi samalla viivalla sen asian kanssa, kaikille sattuisi aivan yhtä paljon ja yhtä kipeästi, siitä huolimatta, oliko kömmähdys pieni este vai järjettömän suuri muuri. Ei, ei se voi käydä järkeen, vaikka elämä onkin epäreilua, en suostu taipumaan ajatukseen siitä, että se olisi niin epäreilua.

Ensimmäisenä ja toisena mainittu on aika lähellä toisiaan, ja niistä tunnistaisin itseni molemmista. Minulle on helpompaa ajatella yksin, miettiä miten olisi paras, murehtia ja selvitä, kun taas osa tuttavapiiristäni tuo tunteensa ja viimeviikon pienimmätkin tapahtumat niin ihailtavan räiskyvästi julki. Kumpi kuitenkaan olisi parempi? Olla hiljaa, yrittää pärjätä itse, vaikka muut yrittäisivät saada puhumaan ja sen jonkin monimutkaisen lukon aukeamaan. Onko parempi teeskennellä, että asia hoidossa, kaikki hyvin, vaikkei olisikaan, mutta tietää, että tätä tietä täytyy mennä. Että kun saan tilaa itselleni, yksin, niin kaikki kääntyy paremmaksi, ja ettei puhuminen ole itselle ominainen muoto ilmaista itseään, tuoda esiin elämänsä vaikeimpia asioita?

Toisena mainittu ajatus siitä, kuinka paljon asenne vaikuttaa negatiivisten kokemusten tuntemiseen ja käsittelemiseen, on mun mielestäni eniten totta. Sitä voi muuttaa, totta sekin, vaikkei sitä ehkä kaikki itsepintaisimmat pessimistit tahtoisikaan tajuta. En minäkään tahtonut, ja välillä se on edelleen hankalaa, mutta mä yritän muuttua. Mä todella yritän oppia olemaan iloinen ja hymyilemään sellaisissa tilanteissa, joissa vaikkapa pari vuotta sitten olisin luhistunut täysin. Olisin kironnut maailman, ihmiset ja taivaankappaleet, meret ja mantereet, kaiken mitä kuvitella saattaa. Ennen kaikkea olisin kironnut itseni:"Tääki epäonnistu, miks en onnistu missään, miks oon huono. Vitun huono kaikessa, turha enää ees yrittää.. Kaikki menee vituiks kuitenki saatana. Kuole pois, Anni. Mene pois."

Nykyään, ihan liikaa mutrusuuna oltuani mä alan vihdoin ymmärtää, että ei tuo asenne auta yhtään! Tai tietenkin auttaa siinä suhteessa, jos haluaa masentua ja lytistyä yhä enemmän, painua vieläkin enemmän kokoon ja vihata itseään vielä hitupienesti lisää. Mitä se sitten kuitenkaan hyödyttäisi, sitä kautta ei kuitenkaan onnea löydy. Tässä kohtaa nyt jokainen masennuksesta selvinnyt, tai toipumassa oleva voisi ylpeänä sanoa puhuvansa kokemuksen rintaäänellä. Niin mäkin sanon, ja sanon vielä olevani siitä aivan helvetin ylpeä. Mä oon ylpeä siitä, että vaikka mä lähdin joskus väärään suuntaan, mä käännyin ympäri ja kuljin saman helvetin uuvuttavan reitin takaisin päin niin, jotta saatoin jatkaa onnellisuuteen, oikeaan suuntaan.. Se oli todella sen arvosta. Välillä mun mieli temppuilee, se tahtoo kulkee vielä alamaissa, mut mä tiedän kuinka sieltä noustaan ylöskin, ja kuinka mä voisin antaakaan periksi...

Mä kaikesta huolimatta rakastan tätä, mä rakastan olla elossa!

Ps. Mä oon pahoillani siitä, että aihe josta mä alunperin alan kirjoittamaan, kääntyy väistämättä aina tarinoihin omasta elämästä, menneestä ja nykyisestä. Se on vaan mun tapa. Onko se edes niin pahakaan, täähän on mulle terapiaa parhaimmillaan.