Mistä löytyy hymy

Ensi alkuun voisin jo itsekin tokaista, että mikähän ihme viiraus mulla nyt on, kun jokapäivä pitää olla kirjottelemassa toistaan turhempia älynväläyksiä ja muuta skeidaa. Mut nyt mulla vaan on ollut lähes jokapäivä ja koko ajan sellanen olo, kuin mulla olis jotain kirjotettavaakin, ihan oikeeta asiaa. Sit sen oikeen asian unohtuessa mä alan löpistä kaikkea turhaa. 

Tänään mä aattelin et voisin kirjottaa siitä, miten helposti sen oikeestikin miltei elintärkeän ilon voi kadottaa. Ja kuinka helvetin vaikeeta se on löytää kerran sen kadotettuaan. Ja vaikka sen löytäisikin, ei sitä useinkaan osaa arvostaa ennenkuin huomaa sen taas pudonneen kyydistä. 

Mä itse huomasin tän eilen illalla. Mulla oli ihan hyvä päivä, tai sanotaanko, että melko tavallinen. Ei tuntunut erityisen huonolta, mutten ollut onneni kukkuloillakaan. Tasaista. Illalla ajattelin taas tavalliseen tapaani mennä nukkumaan ajoissa, ja kömminkin jo sänkyyn siinä toivossa että voisin viliseviltä ajatuksiltani rauhoittumaan ja nukahtamaan. Ei, ei se onnistunut. Mielin lähteä ulos, ja niimpä kiskoin housut jalkaani ja takin niskaan, ja lähdin kuljeksimaan lähiympäristöön. Oli kylmää ja tuuli, ja mun mieli tais lähteä seikkailemaan niiden tuulenpuuskien mukana, sillä kun palasin sisälle, mä vaan romahdin. 

Ihan ilman syytä, aivan kuten niin monesti ennenkin. Mun olis tehnyt mieli itkeä, mutta mä olin niin lukossa, etten mä voinu. Mä vaan hakkasin seinää, puolihuusin ja mun kroppa riuhtoi itseään miljoonaan suuntaan ihankuin pakonomaisesti sen helvetillisen ahdistuksen kourissa. Aivan yhtä yllättäen kun tää pieni öinen painajainen oli tullutkin, niin se myös hiipui, ja sen jälkeen mun pää oli vaan tyhjä. Kaikui, puristava tunne. 

Todella äkkiä tän kummallisen murtumisen jälkeen mulle tuli semmonen olo, että mun on pakko saada kuvata. Ulkona oli kylmää, pimeää ja tuulista, eikä sisällä ollut hyviä mahdollisuuksia erilaisiin kuvausjuttuihin. Vaikka mä tiedostinkin tän hyvin, niin silti mun oli vaan pakko, pakko saada se tunne kameralle, kuviin, näkyville. Ulos jotenkin. 

Mä luulen, että juuri tämmöisten, kauheiden ja mieluummin unohdettavien hetkien jälkeen mä olen valokuvaajana parhaimmillani. Mulla on tavoite, ja mulla on tunne. Mulla on se joku, mitä mä tahdon viestiä sillä, kaikki se, mitä mä en muuten voi sanoa, en kykene kuiskaamaan kenellekään. Ja vaikka se kokoonrusentava tunne sisällä onkin jotain, mitä ei koskaan kenellekään toivo, oon mä samalla iloinen siitä, että se on. Se saa mussa aikaan intohimon johonkin siihen, mistä mä pidän. Se saa mun maailman päänsisäisen maailman eloon ja mä tunnen olevani innostunut. Iloinen taas. 

Onko siis niin, ettei voi kokea iloa, ellei ensin tyystin kykene kadottamaan sitä, olemaan eksyksissä pimeässä, ellei uskalla kävellä vastatuuleen ja antaa kokonaisen maailman mennä hetken aikaa väärinpäin? Onko olemassa julmaa kirjoittamatonta lakia, jonka mukaan on kaaduttava monesti ja kunnolla, jotta voisi nousta vielä kerran enemmän, ja voisi nousta korkeammalle, kasvaa ihmisenä, sellaisena, joka todella on tyytyväinen siihen, mitä on? 

Antaen aikaisempieni kirjoitusteni ja niiden kommenttien vähyyden, huomataan, etten saa vastauksia kysymyksiin, joita tämän tekstin lukeville voisin esittää. Esittäisinkö ne silti? No, antaa mennä. Mikä juttu on teillä se, mikä nostaa mielialanne helvetistä taivaisiin? Se juttu, johon keskellä pimeyttä saatte sen kipinän syttymään?