Olen angstinen, mitä sä luulit?

Tämä postaus on sata prosenttia hajanaisuutta, kipuilua elämän vaikeudesta ja riemunkiljahduksia löydöistä. Lisäksi aion käsittää tähän sekametelisoppaan vielä kuvia, ensin aivan viattomista ja hönöistä luontokappaleista, sitten eräänlaisia kokeiluja viharakkaussuhteessa elävän valon kanssa.
Huomioikaahan myös ylempänä olevat linkit, näitä mä tarvitsen voidakseni kirjoittaa näin rauhallisesti.

Joo, kyllä, mä myönnän että mä leikin sillä todella paljon. Katson himmentäen sitä silmissäni pienemmäksi ja avuttomammaksi, arvottomammaksi. Samalla rukoilen maailmaa antamaan sitä lisää. Valo. Missä se on silloin, kun ei itse näe eteenpäin? Kuka minulle edes tuo valoa?

Musta aivan fyysisesti tuntuu välillä, etten näe. Että pyrkiessäni vanhasta, jo liian tuskallisesta ajasta uudempaan, yritän ponnistella tulevaisuuteen, musta tuntuu että en näe muuta kun pimeää, syvää mustaa. Silti jossain siellä, täällä tai tuolla, jossain mussa itessäni on se tieto et kyllä siellä on jotain. Että se pitää vaan löytää, koska kaiken kauniin ja onnellisen asian eteen joutuu tekemään miljoona kipeää ja raakaa asiaa. Itsessään, ihan yksin, hiljaisesti. Vieläkin enemmän huutavamman hiljaisuuden ympäröimänä.

Mikäli jotkin teistä ei mua tunne, niin kerrottakoon tässä että mullahan siis on masennusta ollut, ja elän sen kanssa nykyäänkin melkoisessa kaaoksessa. Välillä se on, ja välillä se ei ole. En oikein itsekään tiedä, kumpi musta tuntuu paremmalta. Toisaalta niin täynnä tuskaa ja pahaa oloa, toisaalta tyhjä kaikesta ja toivoo luokseen mitä vain. Nyt mulla on ollut tosi tosi paha olo, sellainen, että tuntuu kuin jokainen hengenveto sattuis ja raastais sydäntä, keuhkoja, aivoja ja täyttä minuutta aivan saatananmoisesti. Mulla on ollut turha olo, ja sellainenkin, että vaikka tahtoisin huutaa, ääntä ei vaan kuulu, koska ei jaksa. Ei jaksaisi itkeä, huutaa, olla surkea.

Sitten huomaa, että ainoa, mitä tarvitseekaan jaksaa, on vain olla olemassa, ja toivoa parempaa. Ja vaikka se toivominen on erityisen hankalaa, ja suorastaan tukahduttavaa, se kyllä tullaan palkitsemaan. Tän mä oon hyvin monesti huomannut, koska tää mun masennus ja muut mielenterveyden häiriöt on melko aaltoilevia, ja toistuvia. Muistan, kuinka mä viimeisen kerran osastolta päästessäni lupasin itselleni, etten koskaan oo surullinen enää, selvisin tästä enkä enää koskaan saa olla onneton.

Nyttemmin, tuostakin ajasta viisastuneena saattaa tajuta, ettei saisi pidätellä itseään. Tuolloin ajatellessani, etten oikeasti saa tuntea surua, päättyi tämä vain sen luonnollisen alakuloisuuden patoamiseen. Ja sitten, summittaisesti se halusi pyrkiä juuri tänä syksynä ulos, ehkä en enää jaksanut pidätellä sitä itselläni.

Silti selvisin. Löysin valoa taas täältä keskeltä pimeyttä. Löysin itseni, jonkun ketä pitää kädestä ja antaa johdattaa. Jos ihminen on kerta itse itsensä pahin vihollinen, niin kyllä se voi ihan yhtä hyvin olla paras ystäväkin! Minä olen itseni paras ystävä, ja toivon että jaksan pitää itseni pystyssä. Ja totta helvetissä jaksan, nyt kun tiedän, etten voi itselleni luvata onnellisuutta, vaan minun täytyy taistella sen takia!