Se on taas täällä: viikonloppu. Ne mitättömät päivät, kun olo on vieläkin mitättömämpi. Puhui, tai pikemminkin yritti sitten puhua kenelle tahansa, vastauksena saa jonkinlaista vuodatusta siitä, ettei nyt ehdi kun lähden sinne tai tänne tai tuonne, tai että tulin juuri jostain ja olen kohta menossa jonnekin, joten kerro asiasi nopeasti. Saatana. Se syö mua sisältäpäin, kun jok'ikinen perjantai, lauantai ja sunnuntai herää karuun todellisuuteen siitä, ettei minua minnekään kutsuttu, vaikka muut menevät. Ettei minulla ole oikeastaan ketään keneltä voisin kysyäkään, tehtäsisiinkö jotain. Jotain, joka poikkeaisi tavanomaisista illoistani, joihin hyvin pitkälti sisältyy kone, ruoka, ruoka vähän lisää ja suunnaton tyhjyys.
Kateellisuus on tyhmä tunne, ihan tos typerä ja ehkä kammottavakin. Kun sen tajuaa, että perskutarallaa, mä olen kateellinen, sellainen jonkinlainen itseluottamuksen ja -arvostuksen palanen murtuu. Ja vieläpä, kun tätä turhaa tunnetta aiheuttaa jokin aivan käsittämättömän mitätön juttu. Vaikkapa sellainen, kun muut ovat iloisia viikonloppuisin, kun niillä on niin paljon tekemistä ja hommaa, ja sitten kun katsoo itseään, huomaa saman kaavan vain aina toistuvan. Ei siis mitään, turhautuneisuutta vain. Joka ilta odottaa, että ehkä huomenna joku sanoo minulle jotain, ehkä huomenna joku haluaa minut jonnekin. Ehkä huomenna olisi joku, keneltä kysyä, ehkä olisi joku. Tai jotain. Muttei ole, ja tämä saa aikaan jonkinlaista kuplivaa vittuuntuneisuutta, ahdistustakin, ja ainakin reippaan siemauksen verran kateellisuutta muiden elämien täyteläisyydestä.
Tosin, olen jo tovin todella uskonut siihen, että ihan jokainen ihminen saa elämässään ihan yhtä paljon hyviä ja pahoja asioita eteensä. Ihmisillä minun silmissäni on vain erilainen tapa käsitellä näitä asioita, ja erilainen tapa suhtautua niihin. Osa huomaa ehkä herkemmin vain ne negatiivisemmat, rankemmat, kiperämmät ja satuttavammat asiat, kun taas osa osaa iloita enemmän siitä kaikesta valoisasta ja ihanasta, siitä mikä saa hymyilemään. Mä itse kuulun näihin, jotka hyvin helposti aistii elämänsä varjopuolet, mutta joskus osaan kyllä havahtua niihin parempiinkin asioihin. Tunnen kuitenkin jatkuvasti syyllisyyttä siitä, kuinka helposti masennun pienenkin vastoinkäymisen eteen sattuessa. Tai vaikkei mitään vastoinkäymistä olisikaan, pelkkää hyväksymistä.
Nimenomaan hyväksyntää kaipaisi esimerkiksi tämä minun viikonloppkateellisuuteni. Ehkä minulle paras tapa viettää vapaat on vain höllätä yksin, ehken olisi sen onnellisempi sunnuntain hämärtyessä iltaan, vaikka olisinkin ollut minulle tärkeiden ihmisten ympäröimänä koko viikonlopun ajan? Ehkä olisin vain uupunut, liian uupunut aloittamaan maanantaita. Ehken enää tuntisi sitä elämää omakseni, ehkä tahtoisin antaa sen pois. Tämän sanottuani päässäni käydään sotaa siitä, haluanko tällä hetkellä antaa elämäni pois. Mutta ei, emmä tahdo, tahtoisin sen vain vähän muuttuvan. Eikä muutosta kai tule, ellei jaksa odottaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti