torstai 31. lokakuuta 2013

Ja musta ei muutu, ellet koskaan avaa silmiäsi

Päivät, jolloin on vuoteen omana, huonovointisena ja on aikaa miettiä. Ja etenkin aikaa tajuta. Tämmöstä aikaa mulla on ollut lähemmäs viikon ajan, oon kipuillut niin fyysesti kuin henkisestikin. Ja tänään, kun sattui eniten, tuntui, että tajusinkin vihdoin. Tuntui, että ymmärsin omalta osaltani sen, että jos tahtoo nähdä pelkkää pimeää eikä usko huoneen toisessa nurkassa olevaan valokatkaisijaan, ei myöskään voi vain napsauttaa valoja päälle. Jos tahtoo surkutella ja peilistä vain surulliset kasvot, ei voi muuttua iloiseksi ja käsittää, kuinka paljon ihanaa ja hienoa ympärillä on. 


Ollessani tänään autossa, kuunnellessani jotain kaverini kännykästä löytyvää satunnaista kappaletta, jäin kuuntelemaan sen tuskaisen vihaisia sanoituksia. Oon miettinyt monesti, miksi ihmiset vihaa niin paljon, tai miten niin monet kykenevät vihaamaan niin paljon. Ja niin usein, tuntuu että paljon useammin pystytään sanomaan vihaavansa jotain, kuin että rakastaisi. 

Mä en oikein tiedä mitä viha edes on. Miltä se tuntuu? Toki en usko että olisin koko elämäni ajan voinut välttyä siltä, mutta kokisimpa, ettei mun elämään oo mahtunut mitään erikoisia vihakausia, tai vihan aiheuttajia. Siitä mä oikeastaan oon tosi ylpeä, koska en käsitä miksi ihmisen edes täytyis vihata, kun voisi sen sijaan keskittyä siihen, mistä pitää. Vaikka on hyväkin asia nähdä asiat kokonaisuutena, luulisin, että joskus on ihan hieno taito myös unohtaa se puoli, mistä ei pidä. Kaikissa, ja kaikessahan on kuitenkin virheitä, mutta usein tärkeämpiä on ne hyvät. 

Tosin, mikäli vihaksi voi luokitella myös itseinhon, niin kyllähän mä vihaan. Aivan liian paljon, ehkä enemmän mitä mä muissa näkemääni vihaa saatan sietää. Mitä tahansa tapahtuu, loukkasi kuka tahansa mua kuinka paljon vaan, voin kääntää sen huonoudentunteen, raivon ja surun vaan itseeni; miksi sain sen kenettahansa sanomaan niin, miksi tein väärin. Teen aina väärin, ajattelen ihan liian usein. Mutta vaikka tämä pieni ystäväni kulkee mukanani jopa itseni mielestä liian tiuhaan, osaa se välillä jättää rauhaankin. Silloin, kun se unohtuu matkasta, voi huomata omatkin hyvät puolet. 

Jos ei tule mieleen, missä on hyvä, niin voi rakastaa ihan vain sitä, että on olemassa, ja on niin hemmetin hieno, ainutlaatuinen ihminen. Eihän kenenkään tarvitsekaan tehdä mitään niin saatanan upeaa ja historiallista, jotta olisi täydellinen olemaan oma itsensä. Ja siihen, että näkisi itsensä oman elämänsä pienenä aurinkona, tarvitaan vain se, että avaa silmät. Uskoo siihen, että se katkaisin löytyy vielä sieltä nurkasta.

2 kommenttia:

  1. Oikeastaan nyt kun ajattelen, niin en mäkään vihaa mitään. Ei mulla oo niin voimakkaita negatiivisia tunteita kuin viha - lasken sen tavallaan kestäväksi tunteeksi, samalla tapaa kuin rakkaus.

    Syvää vastenmielisyyttä tai inhoa tai halveksuntaa tunnen moniakin asioita suhteen, mutta en sanois niitä vihaks. Hyviä pohdintoja!

    www.minullaonsiivet.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos paljon kommentista! Nää jutut on vähän hämyisiä, tiedä sitten mitä mikäki on... :D

      Poista