Uus aika

Hihhei, mä jaksoin taas viimein tehdä jotain. Tolleen noin niinkun jos huomaatte niin vähän uudistelin tuota ylhäällä killuvaa otsikkosysteemiä. Mä oon muutenkin ihan niinkun uus ihminen, musta tuntuu siltä, ettei menneisyyttä koskaan olis ollutkaan. Tai ainakaan se ei koskaan olis ollut mun omaa, se olis vaan ollut sitä, ettei ollut muutakaan. Muhun on iskeytyny viimeaikoina niin monia uusia asioita, niitä, joita mä oon kartellut pitkään ja niitä, jotka on vaan olleet mahdottomia, väärillä radoilla.

Ensimmäiseks mä haluan aivan vilpittömän ilosena ja riemuissani kertoa, etten oo itkeny varmaan melkein kolmeen viikkoon. Välillä mä ikäänkuin herään tän kestohymyn alla, ja mietin, missä se tasanen harmaa oikein viipyy. Mä yritän ihan tahallaan kuunnella kappaleita, joista mä aiemmin menin ihan sirpaleiks, ja mä koitan kirjoittaa ja syyttää itseäni kaikesta, niin että varmasti se hetkellinen sisänen vahvuus ja valo heikentyis. Mut ei se vaan tee niin, ei, vaikka mä kuinka yrittäisin. 

Ylempänä mainitun vuoksi mä en oikein ole vielä keksiny, kuinka mä kuluttaisin näitä iloisia päiviäni. Niitä vuorokaudenaikoja, joina mä aiemmassa todellisuudessani tahdoin kadottaa koko olemassaoloni, ja vaan unohtua niine miljoonine pienine murtumineni. Niinä hetkinä mä tunnen nyt siemailevan elämää ja humaltuvan siitä kummallisesta tunteesta, jota kai kutsutaan elämäniloksi. Tahtoisin sen saman sekunnin aikana kahmia koko tulevaisuuteni ja keksiä kaikkea uutta ja sellaista, jota en aiemmin jaksanut edes koettaa ymmärtää. Mä oon kuin pieni lapsi kokonainen ihana elämä edessään!

Mä olen myös juonut limonaadia, kokonaisen puolen litran pullon ihan itse! Tää on sellainen uus juttu, josta en kovinkaan innoissani voi olla; ennemminhän mä saatoin ylpeänä sanoa, etten juo noita kirpeitä litkuja. Mikä ikinä saikaan mut mieltymään siihen makuun, toivon ettei se tapahdu uudelleen. 

Mä myös onnistuin, vaikken sitä itse huomannutkaan! Huonosti mennyt asiakastyö, josta viime kerralla kerroin, ei mennytkään ihan niin huonosti. Sain alkuviikosta puhelun, jossa mut kutsuttiin erääseen tilaisuuteen, ja tämä mun työni oli valittu siellä näytettäväksi. Koska tämä tilaisuus olis ollut jo tänään, mä en ottanut kutsua vastaan, se oli ehkä vähän hölmösti tehty. Joka tapauksessa, mä olin onnistuja, kerrankin!

Mitä mä olen aiemmin sanonut rakastumisesta, ja siitä semmoisesta riemastuttavasta ja turvallisen lämpimästä tunteesta tuolla jossain sydämen kohdalla? Niin, en mä uskonut siihen. Eikä mun kai vieläkään pitäisi, ei niin oo koskaan mun omassa maailmassani tapahtunut, ilman että sen jälkeen on saanut yskiä verta ja koittaa juosta katkotuilla jaloilla. Ehkä mä olen rohkaistunut. Ehkä tuo aiheellinen pelko ei kuitenkaan ole kylliksi vahva pitämään tätä halua tuntea niitä kauniita asioita hallinnassa. Niin, nyt mä haluankin, haluan koko mun pohjattomalta tuntuvasta sielustani tuntea juuri sitä kaikkea, mitä mä olen aina ehkä huomaamattanikin vieroksunut. 

Voi, kirjoittaisiko joku minua viisaampi ohjeet, yksin mä pilaan tän taas. Kertoisiko joku, kuinka olla kadottamatta tätä mieletöntä rikkautta, mä kun olen tottunut tuhlaamaan turhankin paljon.