Mä oon tainnut jättää pääni tuonne jäätymään, ulos lumen alle. Ainakin sen sisällön, koska mä en yrityksestä huolimatta ole saanut kirjoitettua mitään viime aikoina.
Totuus on kuitenkin se, ettei mulle ole tapahtunu mitään, mistä mä olisin jaksanut kirjoittaa. Joo, mä olen kääntänyt unirytmini ihan hurjaksi, ja joo, mä olen addiktoitunut hömppäsarjoihin komeine miehineen. Joo, mä oon syönyt pelkkiä valmisaterioita, ja suunnitellut yömyöhällä tulevaa. Oon saanut kämppätarjouksen tuntemattomalta, ja oon jäänyt pakkaseen katselemaan lintuja. Oon ahdistunut ja lähtenyt koulusta sanoen, että mulla on terapia, ja oon epäonnistunut asiakastyössä. Oon istunut huoneeni ainoalla pöydällä ja kuvannut omaa naamaani mikkihiirihousut jalassa, vilkutellut ohikulkijoille ensimmäisestä kerroksesta. Just näin, mä oon viettänyt täydellistä, tavallista, mitätöntä hiljaiseloa.
Mut mä toivon, että se loppuisi joskus. Tänään useiden nuorten potiessa krapulaansa mä olin jo puoli seitsemän aikaan hereillä odottamassa, milloin aurinko alkaa nousta. Se odottaminen oli pitkästyttävää, mutta kun tuo valopallo lopulta kurkisti tuolta puiden takaa, mä puin päälleni ehkäpä elämäni junteimmat vaatteet ja ampaisin kameran kanssa ulos.
Ehkä mä hurjistun vielä tänä viikonloppuna. Aion täyttää asuntohakemuksia. Huomenna, tai jos mä intoudun oikein aktiiviseks, niin jo tänään. Mä meen myös huomenna sinne erääseen kuntoutuskotiin, missä vietin viime vuoteni. En tiedä, pitäiskö mun osata jännittää sitä, vai pitäiskö mun olla ainoastaan riemuissaan.
Musta tuntuu, että ihmiset on kiehtovampia talvella, ja jollain lailla viehättävämpiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti