Vanhaa vuotta ja samoja toiveita

"En voi antaa mitää lupausta vuodelle 2014, eikös se mene niin, että lupaukset on yleensäkin tehty rikottaviks? Sen sijaan haluaisin kaikkien meidän ja muidenkin puolesta toivoo, että kohdeltaisiin toisiamme hyvin eikä pahoitettas toistemme mieltä tahallamme.

Ei myöskään ylenkatsottais ihmisiä, joita nähdään ympärillä. Eikä aina ajateltais ensimmäisenä kaikkea negatiivista asioista, joita me ei vaan ehkä ymmärretä, ja jotka ehkä on vaan meille vieraita. Muistettais ensin ajatella, että eihän me voida tietää mitä niiden kasvojen takana on, mitä se näkee sulkiessaan silmänsä, mitä se muistaa menneestä. Yritetään ymmärtää, ettei mekään olla täydellisiä, ja yleensä toimitaan tavalla joka ollaan, ei pelkästään opittu, vaan ollaan myös kasvettu toimimaan niin. Tapahtumat, joita me koetaan, vaikuttaa siihen, miten me käyttäydytään ihmisten lähellä, tai yksinki. Niin ne vaikuttaa myös kaikkiin muihin.

Tämän lisäks toivon, että uskallettais kaikki toteuttaa itsämme ja ideoitamme, visioita, päähänpistoja, sitä mitä me halutaan olla. Kyllähän varmaan kaikki tietää, että suorasta rivistä ykskin askel eteenpäin tuntuu ylitsepääsemättömältä, ja sattuu ehkä ensin vitusti. Miettii että:”Mitähä se ja se ja se aattelee täst, mitä nyt mulle tapahtuu?” Sit tulee tunne:"Vittu, mä uskalsin, hyvä minä!” Tähän liittyen haluaisinkin esittää pyynnön, että yritettäisiin poiketa totutusta, eikä aina vaan mollattais ja oudoksuttais sitä rohkeutta, mitä joku muu on nähny tehdessään jotain erilailla. Mielipide on aina mielipide, mutta negatiivisenki semmosen voi sanoa muutenki ku loukkaavasti ja alentavasti.

Tarviiko meidän aina yrittää olla parempi ku toinen, eikö vois olla mukava tuntemattomillekki ja hymyillä vastaantuleville? Ammentaa kannustusta ihmisille, ketkä sitä tarvii, eikä aina huomattais ensiksi vaan asioiden huonompia puolia. Tunnettaisiin vilpitöntä tasa-arvoa. Ei aina kadehdittais muiden elämää, vaan opeteltais itse ottamaan vastaan se, mitä meidän omaan elämään annetaan. Kukaan muu ei kuitenkaan voi koskaan elää meiän elämää, ja jos me ei eletä meiän elämiä, ne kuluu hukkaan. Elettäisiin vielä vähän enemmän, ja annettaisiin itselle aikaa myös ajatella. Yritetään muistaa mitä meillä on. Pidetään kiinni ihmisistä, ketkä oikeesti välittää, ja keiden tiedetään pysyvän vierellä, ei epäiltäisi koko aikaa. Ei unohdettais, et kaikki hyvä tuo mukanaan aina jotain pahaaki, mut se on osa tätä kaikkee. Älkää ajatelko, että olisitte yksin.

You might be lonely, but you're not alone.”

Tää teksti on siis kirjoitettu uutenavuotena 2013, ja mä edelleenkin voisin sanoa nämä aivan samat sanat, kirjoittaa ihan täsmälleen samalla tavalla, jos mä vain olisin osannut. Silloin mä osasin. Hyvää uuttavuotta teille 24 tunnin kuluttua. 

Sulin kai lumien mukana

Jos lunta edes ehti koskaan olemaan..

Taisin kadota taas viimeisimmän postaukseni jälkeen olemattomiin, siihen on ihan oikeastikin muutamia syitä. Muitakin, kuin se, ettei mulla ole ollut mitään kirjoitettavaa. Mun koneeni, vuoden vanhan ja rakkaan koneeni näppäimet eivät tahdo olla sopusoinnussa kanssani, joten mun hermot on kuluneet loppuun ennenkuin olen alkanut edes ajattelemaan, että tulisin näyttämään elonmerkkejä täällä. Pahimmiksi vihollisiksi ovat osoittautuneet a, x ja f, joita ennen tämän tekstinpätkän kirjoittamista jouduin takomaan oikein olan takaa, jotta ne alentuisivat tahtooni. Ja nythän ne toimii!

Toinen syy tähän mun blogikuolleisuuteni käsillä olevaan uhkaan on se, että mä olen aivan jumalattoman kipeä. Kyllä, tietenkin juuri siihen aikaan, kun koko maailma tahtoo viettää juhlaa, josta en pidä. Kaksi huolenaihetta enemmän normaaliin arkeen verraten siis! Tähän sairastelutekosyyhyn voisin ehkä liittää myös sen, että jonkin verran aktiivisuuteeni vaikutti sekin, kun olimme perheeni kanssa mökillä. Kymmenen aikuista, kolme lasta. Hirveä hälinä, mä kokoajan kamerani kanssa, ihan kuin vastanainut pari. Hei, oonko mä kertonut, että musta tulee neljännen kerran täti keväällä, huisia!

Sovitaan viimeisen syyn olevan se, että mä olen henkiseltä, tai henkisiltä rikkauksiltani ollut näin joulunpyhien aikaan kokoajan köyhtyvä. Ehkä edellämainitun kipeyden vuoksi, ehkä pimeän ja lumettoman talven takia, tai ihan vaan siksi, kun mun mieleni täyttyi jonkinasteisesta jouluvihasta ja -kammosta, jota vastaan yritin taistella. Mun mieleni ei oo kyennyt pohtimaan oikeastaan mitään, mä olen vaan ollut, ihmetellyt vähän, innostunut joskus. Kerron noiden piparittomien, kuusittomien, tortuttomien ja valottomien joulukuvieni jälkeen, mistä mä innostuin. Ja hämmennyin innostuksestani..

Tattadadadaa, mä innostuin niinkin ihmeellisestä asiasta meidän historiassa, kuin sodista! Jumalauta, minä, joka taidan jättää menemättä armeijaankin sen takia, että sen käyneenä täytyisi sotaankin mennä, mikäli semmoinen tulisi! Mä kuumehoureissani ja nenäverenvuotopuuskissani istuin myöhään yöhön saakka koneella, lukien aluksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan yksityiskohtia. Historia on kyllä aina jollain tavalla kiehtonut mua, mut yläasteella olevan opettajan takia into taisi jäädä taka-alalle. Enkä mä oppinut mitään, joten aloin oppimaan nyt itse. Luin läpi sopivan määrän sotia, mä siirryin Suomen muuhunkin historiaan. 

Historiasta takaisin blogimaailmaan. Kuten te, jotka tämän postauksen olette tähän saakka lukeneet, ootte varmasti huomanneet uudenlaisemman tapani kirjoittaa. Mulla vaan ei ole tarpeeksi keskittyvä ja pitkäpinnainen mieliala tällä hetkellä, jotta voisin kirjoittaa ihan ajatuksen kanssa. Tämän takia oheinen postaus onkin vähän aiheestaa neljänteen pomppiva ja tahditon, pahoitteluni siitä. Pahoitteluni myös varmasti kauhukuvia jättäneestä pärstäkuvastani ylläolevien kuvien joukossa. Pistin sen siihen ihan kiusallanikin, olen siinä meikittä, reilun 38 asteen kuumeessa, miltei juuri heränneenä, enkä edes ennen ulos lähtöä viitsinyt vilkaista peiliin. Ehkä tuon kuvan, ja myös toisen minua esittävän otoksen tarkoitus on teille viestittää, miksi en yleensä omakuvia täällä julkaise. Siksi, kun mä en itsekään niitä voi katsoa ilman myötähäpeää itseäni ja tuota kuvaa kohtaan!

Näin, jälleen kerran täydellistä sekavuutta hipovan postauksen lähetessä loppuaan, ehdin vielä luvata, että uudenvuoden tienoilla mä julkaisen tekstin, jonka olen ilmeisesti ainakin kirjoittanut vähän enemmän aikaa käyttäen ja ajatuksiani siihen tuhlaten. Oon koko joulukuun, siitä saakka kun mä sen löysin, odottanut voivani uutenavuotena julkaista viimevuonna silloiseen blogiini kirjoittaman tekstin, joka musta edelleenkin on melko hieno, verraten sitä mun normaaliin taitooni (taidottomuuteen) kirjoittaa ja kykyyn tuoda esille ajatukseni sellaisena kuin haluaisin. Mä en tiedä, onko joidenkin mielestä väärin tai jotenkin kummaksuttavaa julkaista niinkin kauan aikaa sitten kirjoitettuja tekstejä, mut mä ajattelin, että mä haluan sen tänne luettavaksi. Blogikin, missä kyseinen värssy oli, on toimestani tuhottu aikaa sitten, ja teksti jäi multakin unholaan, kunnes pelastin sen vanhoista tiedostoistani. Eläköön, tiedostomuotoiset kopiot blogiteksteistä!

Ja vielä loppuun huomiohuomio, mun ei oikeasti pitänyt kirjoittaa mitään, pistää vaan hieman enempi kuvia, kunnes tajusin, ettei mulla niitä kuvia ollutkaan. Tai olisi ollut, pienistä siskontytöistäni. Niiden suloisuutta ja valloittavuutta mä en kuitenkaan halunnut teidän kanssa jakaa, ja ihan huomaamattani mä kirjoittelinkin postauksen täydeltä paskaa. Olkaa hyvät. 

Teoria ihmisen kauneudesta

Mä oon miettinyt monesti, mikä on se syy, miks nimenomaan positiivinen palaute on niin tärkeetä, samoin kuin pienet yllättävät kehut tai tuntemattoman vastaantulijan aito ja lämmin hymy. Sitten mä keksin. Mä kehitin taas oman teorian sille, miksi.

Mulla se ainakin tuntuu niin älyttömän kutkuttavalta, kun kuulee tehneensä oikein ja hyvin, tai joku muuten vaan haluaa sanoa jotain kivaa. Se saa välittömästi hymyilemään ja tuntemaan itsensä riittäväksi, elämän arvoseks. Luulen, että se tuntuu muistakin melko samanlaiselta, tai ainakin enemmän hyvältä kun pahalta. Se on se syy. Kun kuulee muidenkin olevan sitä mieltä, että on hyvä ja kaunis ja onnistunut, siihen alkaa ennenpitkää uskomaan.

Niin voi kohottaa muiden itsetuntoa. Sanomalla joskus jotain kivaa, ajattelemalla edes. Olemalla itse positiivinen muita kohtaan. Ja kun ihminen osaa arvostaa itseään, eikä muut valheellisilla purevilla kommenteillaan laske tämän itsetuntoa, on se kauneimmillaan. Ihminen osaa nähdä itsekin itsensä kauniina ja ihanana olentona, sellaisena, jota tekisi mieli syleillä maailman ääriin saakka. Ihan vain siksi, että itsensä rakastaminen on niin valloittava tunne.

Kun ihminen taas on oppinut rakastamaan itseään, ja arvostamaan koko omaa olemustaan, se osaa myös arvostaa muita. Laittaa pienet nätit hetket kiertämään, nähdä muutkin kauniina ja hienoina persoonina. Elämälle on paljon helpompi hymyillä, ja on myös niin paljon helpompi saada muut hymyilemään! Ja kun huomaa saavansa ihmisiä iloiseksi, tai paremmalle tuulelle, edes vähän hymähtämään, tulee taas kerran itselle parempi olo. 

Kauneus onkin sitä, että tietää olevansa ainutlaatuinen ja arvokas, ja muistaa arvostaa muita ihan samalla tavoin!