Kuuseni on alasti aina

Niin, joulupuu jonka mä tänäkin jouluna mielessäni koristelen, on alaston ja ontto, piikkejä täynnä ja aivan väritön. Se on se ainoa asia, jonka mä tarvitsen päästäkseni joulutunnelmaan.. Mun tapauksessa se on vähäisimmänkin juhlamielen eliminointia, sillä mä en oo jouluihmisiä. En ollenkaan.

Ylempänä linkittämäni kappale sai aikoinaan minut tuntemaan jonkunkaltaista vihaa ja katkeruutta joulua kohtaan. Kun eräs kerta (tämän kerran mä muistan siis aivan täydellisesti, paikan, tunteen, tilanteen..) jäin kuuntelemaan tuon kamalan laulun sanoja, ja ymmärsin järkytyksekseni, ettei joulumaata ole olemassa, ei konkreettisesti! Jumalauta, mä miltei itken vielä tänäänkin, kun mä muistelen, kuinka tunsin kadottavani viidesosan elämästäni siinä aivan käsittämättömän lyhyessä hetkessä. Ettäkö joulumaa pitäisi löytyä jokaiselta sydämestä, tuosta paikasta, joka on sekasortoa jo muutenkin?

Ihan hitupienesti mä olen aiemmin sentään osannut olla iloinen siitä, että jouluna on lunta, koska mä oon kuvitellut, että lumeton joulu on vaan hurja myytti, jolla lapsia pelotellaan. Täällä Helsingissä ensimmäistä talveani nyt viettävänä, näin viikkoa ennen joulua huomatessani, että maa on kuin loppusyksyllä, tämäkin onnettoman pieni joulu-ilo alkaa karisemaan mielestäni. Tämä loppuvuoden juhla, josta monet monet tykkää niin vilpittömästi ja tosissaan, ei ole mun kekkerilistallani ykkösenä. 

Mustavalkoista, lumetonta, ja sekavaa joulua mä siis voisin toivotella.. Miten on, mitä te itse tykkäätte joulusta, tai onko teillä jostain kappaleesta samankaltaisia teidän elämään tai mielipiteisiin vaikuttavia muistoja jäänyt? Kommentoida saa.

Aamukahvi kolmelta iltapäivällä, hidasta

No mutta, totta se on, Anni täällä aloittaa kirjoittamaan tätä ihan hetkeä vaille kolmelta iltapäivällä, kuppi energiaa vieressään. Ja totta on sekin, että tänään on maanantai, ette ole erehtyneet päivästä! Mä en vain jaksanut herätä aamulla, tai oikeastaan mun herätyskello ei herättänyt, ja havahduin vasta varttia vaille kymmenen soittoon, ja tajusin samantien kuinka paljon kello jo olisi. Tänään mä voin syyttää mun aamuväsymystä muustakin, kuin omasta pahasta tavasta valvoa yömyöhään ilman sen kummempaa syytä.

Miks? 

Tämä kaikkien varmasti tuntema huima palanen Suomeamme, VR, oli eilen ymmällään Eino-myrskyn kaatamien puiden, ja muiden esteiden vuoksi. Niin olin minäkin, sillä mun junani olis pitänyt lähteä neljältä Kuopiosta, kohti Helsinkiä. Vaan ei lähtenyt. Noissa kaikilta asemilta löytyvissä tauluissa luki, että "peruttuperuttu". Asema oli aivan liian ruuhkainen mun makuun, joten en tohtinut yrittää rynniä kysymään lisätietoa asiakaspalvelustakaan. Selvisi, että ehkäpä siinä 17.15 maissa pitäisi tulla junan korvaavia busseja, niin Pieksämäelle, kuin Mikkeliinkin. Mikkeli oli tässä tapauksessa se, johon olisin itse kyydin tarvinnut, sillä luvattiin, että tästä eteenpäin olisi junayhteys Helsinkiin saakka. 

Kello oli kuitenkin jo yli kuuden, kun viimein odottamamme bussit tulivat aseman eteen, minäkin tyhmyri pienillä balleriinoillani olin jo odottanut mielestäni ihan tarpeeksi kauan. Linja-autoon päästyäni mä aloin etsiä vessaa katseellani, ja tyrmistys oli ehkäpä vielä peruttua junaakin valtavampi, koska vessaa ei ollut. Ja vasta siinä, lämpimässä autossa istuessani tajusin, kuinka olisinkaan sitä pientä koppia kaivannut. Sanottiin, että seuraava pysähdys Pieksämäellä. Puolitoista tuntia. Vallan mainiota. 

Pieksämäen jälkeen oli vielä puolitoista tuntia odotettavana, jotta bussi olisi ehtinyt kiitää Mikkeliin saakka. Aluksi sinne päästyämme alkoi hurja rynnäkkö, kaikki säntäilivät minne sattuu, mutta VR-pukuisen miehen ilmestyessä paikalle väki laantui ja meni tuon miehen kertomaan suuntaan. Viitottiin, että tähän junaan, tämä vie teidät Helsinkiin. Minulle oli onni päästä junaan saakka, koska siellä oli wc, enkä jaksanut edes muistaa sitä, kuinka paljon noita junan kopperoita vihasin!

Heti kuitenkin takaisin paikalleni päästyän tuli kuulutus, jonka puhui hyvin hengästyneen ja hermostuneenkin oloinen mies. "Asiat mutkistuvat, tämä juna jää Mikkeliin. Kouvolaan päin busseja lähtee aseman edestä.." Ah, eikun vaan uudelleen tavarat niskaan ja liikkeelle. Aloin olla jo väsynytkin, tässä vaiheessa kello oli ehkä kymmenen, ja elin oikeastaan kahvin voimalla. Loppu matka meni suhteellisen simppelisti, vielä vähän bussin vaihtoja, taksikyytejä sun muuta, mutta siitä en jaksa enää yksityiskohtaisesti selittää, sillä eilisen kertaus ei ollut tämän postauksen tarkoitus.

Mikä sitten?

Se, mitä mä tästä opin. Tai oikeastaan, opin parikin asiaa. Helvetti, mitä sitä suotta vähättelemään, opin moisesta aivan helvetisti, ja jäin silti pohtimaan vielä enemmän! Yksi erittäin nokkela huomio oli, että yömatkustaminen ei sovi mulle! Katsellessani pimeää maisemaa, kuuta ja puita, ohi pyyhältäviä autoja ja tienviittoja, mun maailma pään sisällä lähtee seikkailemaan, ja sekös vasta onkin ärsyttävää, kun pitäisi pysyä skarppina. Odottaa, milloin tulee lisäohjeita, minne pitää mennä, miten pitää toimia. 

Jos kuitenkin yrittäisin nyt pysyä viimeinkin aiheessa, tai pikemminkin nyt vasta aloittaa aiheesta, josta mun alunperin piti kirjoittaa. Kärsivällisyys. Se on sellainen ihailtava luonteenpiirre, jota mä en itse omista miltei lainkaan. Mut mä luulen, että sitäkin voi opetella, oppia, valmentautua kärsivällisemmäks. Voisi ehkä oppia ymmärtämään, että välillä on ihan hyvä hidastaa, koska vaikka se kuinka vituttas, niin ei oo olemassa täydellistä pahaa ja huonoo. On vaan niitä asioita, joiden hyviä puolia ei heti huomaa! 

Mun on henkilökohtasesti jo tämmösessä edelläkerrotussa tilanteessa muistaa, ettei se matka ole ikuisuus, koko elämä. Ajattelen minuutteja, jotka valuvat hitaasti, juuri silloin kun haluaisi tuntienkin viilettävän hurjaa vauhtia, niin että se loputtomalta tuntuva matka olisi jo päätöksessään. Tai ainakin ennen, nyt oon huomannut kehittyväni tässä suhteessa. Haluaisin todella voida uskoa siihen, että ei elämä mene niin hitaasti, ei edes ne tahmeimmat ajat. Oma ajatusmaailma on vaan liian nopeaa, ja aivan liian kiireistä. 

En voi sanoa rehellisesti, ettenkö vieläkin joskus purisi hammasta, olisi räjähtämisen partaalla, kun ikävä tapahtuma tuntuu kestävän, ja kestävän. Ehkä takaraivossa edelleen sykkii pieni kaikkihetitännenyt-Anni kiljuen pienen teepannun tapaan, mutta pääpiirteittäin yritän tällöin hengittää rauhassa, ja hokea mielessäni:

"Nothing lasts forever!" 

Ei edes kukkaset, joita voin todella sanoa inhoavani. Miksi sitten olen kuvannut niite syksyllä? Siksi, koska ovathan ne kuvauksellisempia kuin oma pärstäni. 

Ehkä joskus vielä rakastan

Me saadaan kai kaikki joskus miettiä itseksemme omalla kohdallamme, halutaanko me uskoa, ja halutaanko me rakastaa. Että halutaanko mä päästää ihmisiä - varsinkaan niitä tärkeimpiä - lähellemme, ja halutaanko me antaa niiden tietää kuinka arvokkaita ne on. Uskalletaanko me uskoa siihen, että se kummallinen tunne johon haluais vaan käpertyä yhtä enemmän ja enemmän, on jotain niin abstraktia, kuin rakkautta? Halutaanko me myöntää, että se on tosiaan olemassa?!

Mä tahtoisin itse ainakin taistella niillä kaikilla voimillani mitä mulla on, sitä tietoa, tai harhaluuloa vastaan. En voi sanoa tosissani, että uskoisin siihen, että on olemassa rakkautta. Toisaalta en voi myöskään väittää olevani oikeassa, jos kerron, että se on vain uskomus, mitätön urbaanilegenda, johon miltei koko maailma kuitenkin uskaltaa luottaa. En voi olla varma siitä, onko rakkaudesta, tai edes sen olemassaolon tiedostamisesta kieltäytyminen pelkoa, vahvuutta, heikkoutta vai hillitöntä itsepäisyyttä. Onko se hyvästä, vai tuhoanko itseäni sisältä päin väistellessäni tätä tunnetta? En vain kykene taipumaan johonkin teoriassa niin älyttömään ja turhaan asiaan.

Sen sijaan, että mä suostuisin elämään siinä tietoisuudessa, jonka ympäröivä maailma rakkaudesta antaa meille, mä oon kehittänyt siihen tunteeseen aivan oman teoriani. Kun mä huomaan jotain uutta mun muutenkin hyvin vaihtelevassa tunne-elämässä, jotain erikoista ja yllättävänkin ihanaa, mä luulen että se olisi se tunne, joka olis muiden mielestä rakkautta. Musta se on kuitenkin jotain muuta. Vaikka se kohdistuisikin johonkin ihmiseen, niin yritän mun vähäisellä järki-tunne-yhteistyöllä löytää sen palasen, mikä saa mut tuntemaan niin. Uskon, että aina on olemassa joko jokin tietty pieni tapahtuma, tai kokonainen elämäntilanne, johon ihminen liittää tämän kiintymyksen kohteen. Siitä tulee tärkeä, koska alitajunta muistaa sen hyvien hetkien tai kokonaisten kausien mahtavan tunteen, ja kohdistaa sen ihmiseen, joka oli silloin läsnä. Täysin selitettävissä oleva hyvänolon tunne, pieni kaihoisuus ja kaipuu toisen luo siis. Ei rakkautta ole, ei minun maailmassani!

En tietenkään voi väittää, etteikö se niinsanottu rakkauden tunne olisi totta joillekin muille, vaikken sitä itse pidäkään milläänlailla totena. En voi väheksyä sitä, että joidenkin arvomaailma ja kaikki se, mitä he ovat, antaa periksi tunteen ja ajatuksen siitä, että jotain niin hienoa voisi oikeasti olla. Minulle se tunne on kuitenkin pelkkää kipua ja kaipuuta johonkin, mitä on joskus ollut, mitä oli. Haluaisi takaisin jonnekkin, jota ei osannut arvostaa silloin, kun se todella vielä oli nyt. Mutta Nyt onkin Tuleva Ennen. Ehkä mä vielä hellyn ajatukselle, ehkä joskus oikeaan aikaan.

Mihin sulla on kiire?

Kaikki juoksee täällä. Minne tahansa kääntyykin, näkee jossain ihmisen kipittävän henkensä edestä, tai päivittelevän, ettei ehtinyt. Menee minne tahansa, kuulee jonkun kuitenkin muistuttavan, kuinka elämä onkaan lyhyt, eikä aikaa saa hukata. Pitää elää tässä ja nyt, stressaten siitä, että ennättää elää ennenkuin aika loppuu. Miksi pitää olla kiire jonnekin? Miksi olisi huono asia pysähtyä tietoisesti, rauhoittua ja huomata, että ehtii varmasti kaikkeen mitä tahtoo, vaikkei hoppuilisi yhtään.

Kun mä olen ärtynyt tai muuten vain lyhytpinnaisella tuulella, mulla on kiire jokapaikkaan. Tätä oon itselleni selittänyt sillä, että kun mun pää on niin paljon täynnä kaikkea, musta tuntuu että se kaikki olisi jotenkin mun matkani esteenä, ja mun täytyisi varata aikaa myös niiden ylittämiseen. Siksi olis kokoajan ryntäiltävä päättömänä ympäriinsä, vain siksi, että voisin vanhana sanoa, että ehdin elämässäni tehdä ja nähdä sitä sun tätä. Onko se kuitenkaan tärkeää, että ehtii mahdollisimman paljon, ja yrittäisi keretä tekemään kaiken niin kiireesti. Eikö se olekaan yhtään tärkeää, että muistaisi vanhana jonkun levollien hetken, hyvän kokemuksen. Sellaisen hetken, jonka ihanasta kiireettömyydestä voisi vielä monen vuoden jälkeenkin humaltua.

Oikeastaan, miksi on kiire miettiä sinnekään asti? Sinne, kun on vanhainkodissa ja huomaa kokonaisen eliniän lipuneen huomaamatta ohi. Miksei voisi unohtua joskus juuri tähän päivään, unentuntuiseen tilaan, kun huomaa, että nyt on nyt, huomenna on huomenna, turha murehtia siitä vielä. Eihän kukaan kuitenkaan voi täysin suunnitella päiviään etukäteen, vai voiko? Tulevaisuudessa, oli se sitten kaukana tai hyvinkin lähellä, tapahtuu kuitenkin jatkuvasti asioita, joihin ihminen itse omilla suunnitelmillaan ei pysty vaikuttamaan, ja aina, joka päivä tapahtuu jotain, mitä ei osannut aamulla aavistaa.

Vaikka kiire on liikettä, ja liike on elämää, on minun mielestäni paljon tärkeämpää välillä yrittää olla tietoisesti kiireetön, ja elää ihan vain pään sisällä. Elää välillä ihan omaa salaista elämää ja antaa itselleen luvan haaveilla, uneksia itsensä pois hektisestä, levottomasta sykkeestä.