Pitää olla pakkanen

Mä oon tainnut jättää pääni tuonne jäätymään, ulos lumen alle. Ainakin sen sisällön, koska mä en yrityksestä huolimatta ole saanut kirjoitettua mitään viime aikoina.

Totuus on kuitenkin se, ettei mulle ole tapahtunu mitään, mistä mä olisin jaksanut kirjoittaa. Joo, mä olen kääntänyt unirytmini ihan hurjaksi, ja joo, mä olen addiktoitunut hömppäsarjoihin komeine miehineen. Joo, mä oon syönyt pelkkiä valmisaterioita, ja suunnitellut yömyöhällä tulevaa. Oon saanut kämppätarjouksen tuntemattomalta, ja oon jäänyt pakkaseen katselemaan lintuja. Oon ahdistunut ja lähtenyt koulusta sanoen, että mulla on terapia, ja oon epäonnistunut asiakastyössä. Oon istunut huoneeni ainoalla pöydällä ja kuvannut omaa naamaani mikkihiirihousut jalassa, vilkutellut ohikulkijoille ensimmäisestä kerroksesta. Just näin, mä oon viettänyt täydellistä, tavallista, mitätöntä hiljaiseloa.

Turha juttu, hypätkää yli

Moi! Mul on ollu pitkään semmonen olo, että haluaisin kirjottaa semmosista asioista, joihin mun suhtautuminen on jotenkin varauksellista ja yleisesti muista poikkeavaa. Niitä asioita on kuitenkin niin monia, että mulla täytyis todella olla sitä juttua kirjottaessani kyky keskittyä vain ja ainoastaan kirjottamaan ja ideoimaan. Nyt mulla ei sitä semmosta keskittymiskykyä ole.

Jotain muuta mulla kyllä on. Jotain uutta, kivaa, pitkää, paksua, tummaa... Joo, en jatka tuota, mutta tilasin siis viime viikonloppuna uuden objektiivin! Tamronin 90mm makro saapui alkuviikosta ja illat ovatkin sitten menneet sen kanssa leikkiessä. Niin, sen ja toisen tilaamani vempeleen, Nissinin tositosi edullisen salaman kanssa. Koska illat ovat pimeitä (ai, kukaan ei varmaan tätä tiennyt), tyydyin taas kuvaamaan sisällä pientä sorsalampipiipahdusta lukuunottamatta..  Kuka nyt tulisi vähän potkimaan, musta on tulossa tätä menoa ihan todellinen laiskimus!

VAROITUKSEN SANA! Tuleva sisältää valitettavasti linssinsuojuskuvan, kyllä. Ihan vain kokeillakseni, kuinka lähelle tuolla uudella putkella pääsen... Mua hävettää.

 

Viikonloppu meni, kuvat jäi

Moi, nyt en kerro tai mieti mitään, vaan tää on nyt enemmänkin tämmöinen kuulumis-/kuvapostaus..

Mä olin viikonloppuna taas kotona, kaukana metsässä. Mä leikkasin mun hiukset, tai leikkautin. Nyt ne näyttää kynityiltä, mä näytän pojalta. Ei se haittaa, onneksi en ole niitä, keiden identiteetti rakentuu täysin ulkonäön ja varsinaisesti muiden näkyvissä olevien asioiden varaan. Kun mun hiukset saatiin näyttämään edes joltain, matkasin ystäväni Veeran luokse, ja tarkotus ol kuvata ulkona henkilökuvia. No, ihan näin tuurilla sattuikin lauantaille oikein ihana tuulinen ja luminen päivä, ja näin päädyttiin sitten kokeilemaan, millaisia kuvia sisällä saisi aikaan. Pari lamppua, ikkuna, lakana, seinä, ja jouluvalot. Niin, ja kamerani, ja pari täysin manuaalista lainaobjektiivia. Mitä siitä sitten syntyi?

Mistä löytyy hymy

Ensi alkuun voisin jo itsekin tokaista, että mikähän ihme viiraus mulla nyt on, kun jokapäivä pitää olla kirjottelemassa toistaan turhempia älynväläyksiä ja muuta skeidaa. Mut nyt mulla vaan on ollut lähes jokapäivä ja koko ajan sellanen olo, kuin mulla olis jotain kirjotettavaakin, ihan oikeeta asiaa. Sit sen oikeen asian unohtuessa mä alan löpistä kaikkea turhaa. 

Tänään mä aattelin et voisin kirjottaa siitä, miten helposti sen oikeestikin miltei elintärkeän ilon voi kadottaa. Ja kuinka helvetin vaikeeta se on löytää kerran sen kadotettuaan. Ja vaikka sen löytäisikin, ei sitä useinkaan osaa arvostaa ennenkuin huomaa sen taas pudonneen kyydistä. 

Mä itse huomasin tän eilen illalla. Mulla oli ihan hyvä päivä, tai sanotaanko, että melko tavallinen. Ei tuntunut erityisen huonolta, mutten ollut onneni kukkuloillakaan. Tasaista. Illalla ajattelin taas tavalliseen tapaani mennä nukkumaan ajoissa, ja kömminkin jo sänkyyn siinä toivossa että voisin viliseviltä ajatuksiltani rauhoittumaan ja nukahtamaan. Ei, ei se onnistunut. Mielin lähteä ulos, ja niimpä kiskoin housut jalkaani ja takin niskaan, ja lähdin kuljeksimaan lähiympäristöön. Oli kylmää ja tuuli, ja mun mieli tais lähteä seikkailemaan niiden tuulenpuuskien mukana, sillä kun palasin sisälle, mä vaan romahdin. 

Ihan ilman syytä, aivan kuten niin monesti ennenkin. Mun olis tehnyt mieli itkeä, mutta mä olin niin lukossa, etten mä voinu. Mä vaan hakkasin seinää, puolihuusin ja mun kroppa riuhtoi itseään miljoonaan suuntaan ihankuin pakonomaisesti sen helvetillisen ahdistuksen kourissa. Aivan yhtä yllättäen kun tää pieni öinen painajainen oli tullutkin, niin se myös hiipui, ja sen jälkeen mun pää oli vaan tyhjä. Kaikui, puristava tunne. 

Todella äkkiä tän kummallisen murtumisen jälkeen mulle tuli semmonen olo, että mun on pakko saada kuvata. Ulkona oli kylmää, pimeää ja tuulista, eikä sisällä ollut hyviä mahdollisuuksia erilaisiin kuvausjuttuihin. Vaikka mä tiedostinkin tän hyvin, niin silti mun oli vaan pakko, pakko saada se tunne kameralle, kuviin, näkyville. Ulos jotenkin. 

Mä luulen, että juuri tämmöisten, kauheiden ja mieluummin unohdettavien hetkien jälkeen mä olen valokuvaajana parhaimmillani. Mulla on tavoite, ja mulla on tunne. Mulla on se joku, mitä mä tahdon viestiä sillä, kaikki se, mitä mä en muuten voi sanoa, en kykene kuiskaamaan kenellekään. Ja vaikka se kokoonrusentava tunne sisällä onkin jotain, mitä ei koskaan kenellekään toivo, oon mä samalla iloinen siitä, että se on. Se saa mussa aikaan intohimon johonkin siihen, mistä mä pidän. Se saa mun maailman päänsisäisen maailman eloon ja mä tunnen olevani innostunut. Iloinen taas. 

Onko siis niin, ettei voi kokea iloa, ellei ensin tyystin kykene kadottamaan sitä, olemaan eksyksissä pimeässä, ellei uskalla kävellä vastatuuleen ja antaa kokonaisen maailman mennä hetken aikaa väärinpäin? Onko olemassa julmaa kirjoittamatonta lakia, jonka mukaan on kaaduttava monesti ja kunnolla, jotta voisi nousta vielä kerran enemmän, ja voisi nousta korkeammalle, kasvaa ihmisenä, sellaisena, joka todella on tyytyväinen siihen, mitä on? 

Antaen aikaisempieni kirjoitusteni ja niiden kommenttien vähyyden, huomataan, etten saa vastauksia kysymyksiin, joita tämän tekstin lukeville voisin esittää. Esittäisinkö ne silti? No, antaa mennä. Mikä juttu on teillä se, mikä nostaa mielialanne helvetistä taivaisiin? Se juttu, johon keskellä pimeyttä saatte sen kipinän syttymään? 

Se liian suuri tulevaisuus

Moikka vaan, mä oon nyt ollut laiska tän kirjottamisen suhteen. Illat alkaa pimetä, ja kun on iltapäivään saakka koulussa, niin ei ehdi kuvaillakaan, ja sitten oon aatellu, että kirjotan sit kun saan mukaan vähän jotain muutakin. Eihän mulla nytkään ole, mutta yritän kerätä hajanaisia lähiaikoina otettuja räpsyjä tähän täytteeksi.

Viimeaikoina oon huomannu ajattelevani tosi paljon sitä, mitä oikein tulee tapahtumaan joskus. Mitä mä edes haluaisin tapahtuvan, mitä suunnitelmia ja päämääriä oon itselleni asettanu, mitkä niistä saattais olla ehkä toteutettavissakin? Mitä kaikkea on jäänyt vaan liihottelemaan tonne pään sisälle semmoisiks aivan järjettömiks ja vähän oudoiksikin haaveiks, joita realiteeteista huolimatta jaksaa haikailla? Ehkä voisin tähän nyt listailla vähän siitä, millaseks haluaisin tulla, ja mitä mä tahtoisin joskus tehdä. 

Armeija

Kyllä. Mä todellakin haluaisin käydä armeijan, se on ollut mulla mielessä pari vuotta, mutta vasta viimeisen puolen vuoden aikana se ajatus on tullut vahvemmaks. Oon ottanu paljon selvää ja kysellyt ihmisiltä, millaista siellä on olla, miten ja mitä ja miksi ja ennenkaikkea, luuletko että mä osaisin myös. Luulempa kuitenkin, että tämä juttu jää ennemmin vain haaveeksi, koska mä jotenkin uskon siihen, että jossain vaiheessa tulee sota. Pakko tulla, maailma on mun mielestä niin sekaisin ja tolaltaan. Ja se sota, tai sodanpelko on yksi este, miksen menisi ja toteuttaisi haavettani. En halua mennä sotaan. Näin kerran koulussa sanoessani miespuolinen opettaja naurahti, että eikös sinne juuri sen takia mennä, että on sitten ihmisiä, ketkä meidän maata puolustaa. Ja tottahan se on. 

Tatuointi jos toinenkin

Miksipä ei, onhan ne niin helvetin ihastuttavia ja suorastaan himottavia. Eikä siihen menekään, kuin 3 ja puoli kuukautta, kun tämä tyttö on 18! Muistakaahan panna kalenteriin ylös 1.3., koska taivas repeää silloin! Mä en tosin ole ihan varma, minkä mä mun kymmenistä loistoidoistani haluaisin ensimmäisenä toteuttaa... Sellainen kutina mulla kuitenkin on, että niitä tulee tässä vuosien varrella olemaan enemmän kuin yksi koristamassa tätä mun muuten niin kalpeata ihoani!

Jatko-opiskelu

Mä käyn tällä hetkellä audiovisuaalisen viestinnän perustutkintoa Helsingissä Keskuspuiston ammattiopistossa. Alavalinta mulla oli selkeä jo ihan kasiluokasta asti, tai ainakin suuntautuminen. Joku, missä saa itseään toteuttaa. Aloitin nämä opiskelut nyt, 2013 syksyllä, ja tähän mennessä oon ollut ihan tyytyväinen valintaan, en tajua kuinka koulussa oleminen voi olla niin mielekästä. Aikomuksenani on perustutkinnon saatuani mennä jatko-opiskelemaan, mutten ollenkaan tiedä mitä. Ehkä media-alaa? Kuvataiteilijaksi? Valokuvaajaksi? En todellakaan ole varma, mutta huippuahan se olisi. Ja varmasti mahdollista, jos jaksan vaan pysyä skarppina.

Ammatti

Työn raskaan raataja, aina ajattelemassa uraa. Ei ehkä, mutta en kyllä tiedä mikä muukaan olisin. Niin monesti käy mielessä kysymys siitä, mitä ihmettä musta oikein tulee, että empä tiedä, josko herkiäisin ihan työnarkomaaniksi siihen elämään kerran päästyäni. Joko heti perustutkinnon jälkeen, taikka sitten korkeakoulun. Kuitenkin! Mulla on kaksi aihe-aluetta, mitkä mua kiinnostaa. Taiteen eri alueet, niin kirjoittaminen, piirtäminen kuin kuvaaminenkin. Toinen on erotiikka. Ja musta olis aivan mahtavaa yhdistää nämä, alkaa vaikkapa valokuvaajaksi painottuen nudekuviin, taikka kirjailijaksi! 

Asunto, ihan oma

Oon nyt syksyn ajan asunut koulun asuntolassa, soluhuoneistossa. Ihanhan se semmonenkin menettelee, mutta miinuksena on se, ettei yökyläily ole mahdollista, eikä sisustaminen. Voi kuinka odotankaan sitä, kun saan oman kämpän, ja pääsen sitä sisustamaan, ihan itse, ihan minun näköiseksi! Pienen asunnon, jossa saan itse siivota, tehdä ruokaa ja kutsua seurakseni ketä haluan, milloin haluan. Saisin maksaa laskut itse ja olla aikuinen. Ennen asuntolaan muuttoani minulla olikin aikomus muuttaa Helsinkiin vuokralle, mutta varmasti kaikki tietääkin, ettei ne vuokrat ole muuten tuloja saamattoman opiskelijan maksettavissa! 

Ulkomaailma

Mä oon pieneen ikääni, ja perheemme rahatilanteisiin nähden käynyt ihan kiitettävän paljon ulkomailla. Yhdeksän kertaa. Tosin, näin hieman aikuisempana mua on alkanu mietityttää, miksemme ole koskaan käyneet kaupunkimatkailemassa, ellei Tukholmaa ja Tallinnaa lasketa. Kyllähän mä rantalomailustakin nautin, mutta kaupunkien syke olisi nyt ehkä se, mitä kaipaan. Olenkin ottanu asian puheeksi, ja ehkäpä ensi kesänä onkin jotain, mitä odottaa... Kaukana tulevaisuudessa haluaisin matkustaa niin paljon, että voisin hieman paisutellen sanoa nähneeni koko maailman. Myös ulkomailla asuminen ja opiskelu/työskentely kuulostaa musta tosi mielenkiintoselta ja varteenotettavalta, mutta mun englannilla... ei. 

Kaksi koiraa, nolla lasta

Sen pidemmittä puheitta, mä haluaisin kaksi koiraa. Joskus, kun olen perheiässä, koska mulla ei ainakaan ole aikomuksissa hankkia lapsia - en halua omalta osaltani vaikuttaa siihen että väestö kasvaa, enkä tahdo muutenkaan saattaa ihmisiä tämmöiseen maailmaan, tai varsinkaan semmoiseen, miltä se tulevaisuudessa saattaisi näyttää. Kaksi mun tahtomaani koiraa sen sijaan... Hieman isompia rotuja, ei sillä ettenkö rakastaisi tuota pientä rottaani, mutta jotenkin nyt kaksi lähellä sydäntäni olevaa rotua olisivat novascatiannoutaja sekä berninpaimenkoira. Ensimmäiseksi mainitun nimi olisi Edgar, ja toinen olisi Mökötöö. Uskallan toki vahvasti epäillä, että pienet yksityiskohdat, kuten rotu ja nimet voi muuttua moneen otteeseen, mutta kaksi koiraa -tulevaisuus on varma! Ainakin, jos se on millään tapaa mahdollista.

Tekisin jotain hyvää

Oon miettinyt paljon, kuinka hirmuisen onnellista oliskaan lähteä joskus auttamaan jonnekkin, mitä niitä nyt onkaan. Tai tehdä oamn tulevan työn puolesta jotain, mahdollisesti jonkinsortin projekti, joka omalta osaltaan auttaisi ja ajaisi jotain tärkeää asiaa. Tahtoisin tehdä jotain, mistä voi ylpeänä sanoa jonkun kysyessä, että kyllä se olin minä. Musta tuskin kuitenkaan on siihen, satun omaamaan semmosia luonteenpiirteitä jotka eivät ehkä ihan ihanteellisia niihin juttuihin ole. Aina voi kai toivoa..

Osaisin olla minä

Toisinsanoen löytäisin sen juttuni. Sen miksi elän, mitä varten kannattaa elää. Löytäisin tyylin, mikä näyttää minulta, löytäisin harrastuksia, jotka ovat minua. Löytäisin hymyn sieltä peilistäkin. Koska mussahan on sisällä aivan mahtava ihminen, en vaan välillä osaa sitä näyttää! Siksi juuri se ihminen unohtuu täysin itseltänikin. 

Ei vielä kylmää

Välillä tuntuu, kuin elämässäkin leikittäisiin sitä leikkiä, jonka nimeä en kuollaksenikaan nyt muista. Semmoista, missä toinen lapsista etsii jotain, ja toinen antaa etsittävän olinpaikasta vinkkejä. Kylmää kylmää, lämmintä, nyt polttaa, kylmenee taas. Onko se leikki opetusta elämään jäätävässä ja liukkaan kivisessä maailmassa, vai onko vain sattumaa, kuinka samankaltaista elämä on, ihan aikuisten oikeasti.

Toisinaanhan kaikilla on hetkiä, jolloin on mukavan lämmintä, lähellä kaikkea muttei liian kiinni missään, vapaana, mutta ei yksin kuitenkaan. On tasapainoinen, neutraali olo, ja helppo vain elää. Kaikki ei mene täydellisesti, mutta riittävän hyvin, eikä tarvitse kaivata enempää. Osaa jo iloita tarpeeksi. Tunne, että se, mitä ei ole, ei tarvitsekaan olla. Kaikki on tässä ja nyt, ei kiirettä, ei kurottelua.

Rauhallisen hyvänolon tunteen täyttämän vaiheen jälkeen se voi nousta; nyt polttaa. Tai sitten elohopea laskee mittarissa, kylmenee, jäätävää. Kumpi tahansa näistä satuttaa varmasti ihan jokaista, edes ihan pieniltä osin. Kun tuntuu kylmältä, voi nähdä itsensä täysin toisella planeetalla. Toista palloa koristaa valot ja säteilevä onni, kun taas oman mielen koti on pimeänä ja hiljainen. Kylmä, kolea, niin jäässä että sen voisi rutistaa kokoon ja se vain rusahtaisi, ja olisi hiljaa uudelleen. Tuntuu, kuin koko oma elämä olisi silloin teemaltaan jääkausi, ei liikettä, ei lämpöä. Muiden sydämien sykkeet eivät ylety niin kauaksi, jotta ne saisivat oman sydämen sykkimään yhtä tarmokkaasti ja elämänjanoisesti. Kaikki on harmaata, volyymi on nollassa. Kuihtuvaa.

Kun taas tuntee, että elämä suorastaan polttelee jalkojen alla, on ehkä liikaa energiaa. Tätä kirjoittaessani mietin, voiko kenestäkään tuntua pahalta silkka levottomuus ja tarve mennä ja tehdä ja olla kaikkea muuta kuin paikallaan. Kuitenkin ainakin itsestäni tän huomaan, sillä kun tää tunne äityy liian vahvaksi, saattaa se alkaa tummumaan hurjaksi aggressioksi ja ahdistuneisuudeksi. Pitäisi olla kaikkea, tavoittelee niin kovin jotain, mikä on niin lähellä. Niin lähellä, että se ylittää ihmisen lähimmätkin kipurajat, ja saa löytämisen palon tuntumaan rinnassa ahdistavana tulvana. On jo paljon, mutta pitäisi saada olla enemmän, tarvitsisi olla enemmän. Liikaa intohimoa, muttei mitään, mihin sitä kuluttais. Liikaa tulisuutta ja kipinää, muttei mitään poltettavaa. Sisällä kaikki tuntuu silti olevan jo kärvetynyttä.

Mulla nää kolme kamppailee aivan valtavalla raivolla päässäni koko helvetin ajan, ja mun on hankalaa käsittää välillä, mikä näistä on vahvana milloinkin. Ehkä viikko sitten, jos ajatellaan taakse päin, mulla oli kylmä. Kylmä, vaikka ulkona oli vielä lämminsävyinen hiipuva syksy. Jäätyneen olotilan jälkeen alkoi polttaa, ruma ahdistus, levottomuus, riittämättömyys ja tarve olla. Pakko tehdä jotain, olla kaikkialla, venyä liikaa. Sen sileän tien, kun se uskalsikin tulla, oli se jo kadonnut, vaikkakin jättänyt ehkäpä jälkeensä pientä kytevää tuskaa. Tuli tasapaino, keskellä liian vinhasti keikkuvaa keinulautaa. Siinä mä olen nyt. Siinä olin jo aamulla, aamulla kun kävin pellolla, ja kun oli pieniä kirpeitä kiteitä oksissa. Oli kylmää, oli hiljaista, uinuvaa tuulta.
Oli pieni toive, ehkä aavistus uskoakin, tämä talvi tulee olemaan hyvä.