Kahdenlaisia

Mitä enemmän mä ihmisiä tapaan, ja mitä enemmän mä niitä tunnen, niin sitä enemmän mä alan varmistua yhdestä asiasta. Meitä ihmisiä on kahdenlaisia. Sellaisia, joilla tuntuu olevan ongelmia ja huolia vaikka muille jakaa ja tuntuu kuin pitäisi pelätä, etteivät he mene millä hetkellä hyvänsä täysin palasiksi.  Niin, ja sellaisia, joilla tuntuu elämä hymyilevän, ei ehkä täysillä mutta suurimmilta osin, eikä mikään pysäyttäisi heitä. Mutta mistä se oikein johtuu? 

Siitä, että osa ihmisistä tuo yksityiselämänsä vaikeimmatkin käänteet hyvinkin avoimesti muiden näkyviin, kun taas osa haluaa pohtia asioita rauhassa yksin? Siitä, että jotkut osaavat ajatella huonoistakin kokemuksista myönteisesti, eikä siksi surkeus tule esiin, mutta jotkut ovat löytäneet polkunsa ruokkimalla negatiivisia tunteita? Vai yksinkertaisesti siitä, että epäonni vetää epäonnea puoleensa, samalla kun aito kestohymy saa myös elämän hymyilemään?

Viimeisimpään mä en tahdo itse uskoa, en millään. Oon ajatellut aina, että elämässä kaikille tulee vastaan yhtä paljon pahaa, ihmisillä on vaan eri tapoja käsitellä niitä huonoja asioita, ja ne huonommat asiat on jokaiselle henkilökohtaisia. Tunnetasolla kuitenkin kaikki olisi samalla viivalla sen asian kanssa, kaikille sattuisi aivan yhtä paljon ja yhtä kipeästi, siitä huolimatta, oliko kömmähdys pieni este vai järjettömän suuri muuri. Ei, ei se voi käydä järkeen, vaikka elämä onkin epäreilua, en suostu taipumaan ajatukseen siitä, että se olisi niin epäreilua.

Ensimmäisenä ja toisena mainittu on aika lähellä toisiaan, ja niistä tunnistaisin itseni molemmista. Minulle on helpompaa ajatella yksin, miettiä miten olisi paras, murehtia ja selvitä, kun taas osa tuttavapiiristäni tuo tunteensa ja viimeviikon pienimmätkin tapahtumat niin ihailtavan räiskyvästi julki. Kumpi kuitenkaan olisi parempi? Olla hiljaa, yrittää pärjätä itse, vaikka muut yrittäisivät saada puhumaan ja sen jonkin monimutkaisen lukon aukeamaan. Onko parempi teeskennellä, että asia hoidossa, kaikki hyvin, vaikkei olisikaan, mutta tietää, että tätä tietä täytyy mennä. Että kun saan tilaa itselleni, yksin, niin kaikki kääntyy paremmaksi, ja ettei puhuminen ole itselle ominainen muoto ilmaista itseään, tuoda esiin elämänsä vaikeimpia asioita?

Toisena mainittu ajatus siitä, kuinka paljon asenne vaikuttaa negatiivisten kokemusten tuntemiseen ja käsittelemiseen, on mun mielestäni eniten totta. Sitä voi muuttaa, totta sekin, vaikkei sitä ehkä kaikki itsepintaisimmat pessimistit tahtoisikaan tajuta. En minäkään tahtonut, ja välillä se on edelleen hankalaa, mutta mä yritän muuttua. Mä todella yritän oppia olemaan iloinen ja hymyilemään sellaisissa tilanteissa, joissa vaikkapa pari vuotta sitten olisin luhistunut täysin. Olisin kironnut maailman, ihmiset ja taivaankappaleet, meret ja mantereet, kaiken mitä kuvitella saattaa. Ennen kaikkea olisin kironnut itseni:"Tääki epäonnistu, miks en onnistu missään, miks oon huono. Vitun huono kaikessa, turha enää ees yrittää.. Kaikki menee vituiks kuitenki saatana. Kuole pois, Anni. Mene pois."

Nykyään, ihan liikaa mutrusuuna oltuani mä alan vihdoin ymmärtää, että ei tuo asenne auta yhtään! Tai tietenkin auttaa siinä suhteessa, jos haluaa masentua ja lytistyä yhä enemmän, painua vieläkin enemmän kokoon ja vihata itseään vielä hitupienesti lisää. Mitä se sitten kuitenkaan hyödyttäisi, sitä kautta ei kuitenkaan onnea löydy. Tässä kohtaa nyt jokainen masennuksesta selvinnyt, tai toipumassa oleva voisi ylpeänä sanoa puhuvansa kokemuksen rintaäänellä. Niin mäkin sanon, ja sanon vielä olevani siitä aivan helvetin ylpeä. Mä oon ylpeä siitä, että vaikka mä lähdin joskus väärään suuntaan, mä käännyin ympäri ja kuljin saman helvetin uuvuttavan reitin takaisin päin niin, jotta saatoin jatkaa onnellisuuteen, oikeaan suuntaan.. Se oli todella sen arvosta. Välillä mun mieli temppuilee, se tahtoo kulkee vielä alamaissa, mut mä tiedän kuinka sieltä noustaan ylöskin, ja kuinka mä voisin antaakaan periksi...

Mä kaikesta huolimatta rakastan tätä, mä rakastan olla elossa!

Ps. Mä oon pahoillani siitä, että aihe josta mä alunperin alan kirjoittamaan, kääntyy väistämättä aina tarinoihin omasta elämästä, menneestä ja nykyisestä. Se on vaan mun tapa. Onko se edes niin pahakaan, täähän on mulle terapiaa parhaimmillaan. 

Mistä löytyy hymy

Ensi alkuun voisin jo itsekin tokaista, että mikähän ihme viiraus mulla nyt on, kun jokapäivä pitää olla kirjottelemassa toistaan turhempia älynväläyksiä ja muuta skeidaa. Mut nyt mulla vaan on ollut lähes jokapäivä ja koko ajan sellanen olo, kuin mulla olis jotain kirjotettavaakin, ihan oikeeta asiaa. Sit sen oikeen asian unohtuessa mä alan löpistä kaikkea turhaa. 

Tänään mä aattelin et voisin kirjottaa siitä, miten helposti sen oikeestikin miltei elintärkeän ilon voi kadottaa. Ja kuinka helvetin vaikeeta se on löytää kerran sen kadotettuaan. Ja vaikka sen löytäisikin, ei sitä useinkaan osaa arvostaa ennenkuin huomaa sen taas pudonneen kyydistä. 

Mä itse huomasin tän eilen illalla. Mulla oli ihan hyvä päivä, tai sanotaanko, että melko tavallinen. Ei tuntunut erityisen huonolta, mutten ollut onneni kukkuloillakaan. Tasaista. Illalla ajattelin taas tavalliseen tapaani mennä nukkumaan ajoissa, ja kömminkin jo sänkyyn siinä toivossa että voisin viliseviltä ajatuksiltani rauhoittumaan ja nukahtamaan. Ei, ei se onnistunut. Mielin lähteä ulos, ja niimpä kiskoin housut jalkaani ja takin niskaan, ja lähdin kuljeksimaan lähiympäristöön. Oli kylmää ja tuuli, ja mun mieli tais lähteä seikkailemaan niiden tuulenpuuskien mukana, sillä kun palasin sisälle, mä vaan romahdin. 

Ihan ilman syytä, aivan kuten niin monesti ennenkin. Mun olis tehnyt mieli itkeä, mutta mä olin niin lukossa, etten mä voinu. Mä vaan hakkasin seinää, puolihuusin ja mun kroppa riuhtoi itseään miljoonaan suuntaan ihankuin pakonomaisesti sen helvetillisen ahdistuksen kourissa. Aivan yhtä yllättäen kun tää pieni öinen painajainen oli tullutkin, niin se myös hiipui, ja sen jälkeen mun pää oli vaan tyhjä. Kaikui, puristava tunne. 

Todella äkkiä tän kummallisen murtumisen jälkeen mulle tuli semmonen olo, että mun on pakko saada kuvata. Ulkona oli kylmää, pimeää ja tuulista, eikä sisällä ollut hyviä mahdollisuuksia erilaisiin kuvausjuttuihin. Vaikka mä tiedostinkin tän hyvin, niin silti mun oli vaan pakko, pakko saada se tunne kameralle, kuviin, näkyville. Ulos jotenkin. 

Mä luulen, että juuri tämmöisten, kauheiden ja mieluummin unohdettavien hetkien jälkeen mä olen valokuvaajana parhaimmillani. Mulla on tavoite, ja mulla on tunne. Mulla on se joku, mitä mä tahdon viestiä sillä, kaikki se, mitä mä en muuten voi sanoa, en kykene kuiskaamaan kenellekään. Ja vaikka se kokoonrusentava tunne sisällä onkin jotain, mitä ei koskaan kenellekään toivo, oon mä samalla iloinen siitä, että se on. Se saa mussa aikaan intohimon johonkin siihen, mistä mä pidän. Se saa mun maailman päänsisäisen maailman eloon ja mä tunnen olevani innostunut. Iloinen taas. 

Onko siis niin, ettei voi kokea iloa, ellei ensin tyystin kykene kadottamaan sitä, olemaan eksyksissä pimeässä, ellei uskalla kävellä vastatuuleen ja antaa kokonaisen maailman mennä hetken aikaa väärinpäin? Onko olemassa julmaa kirjoittamatonta lakia, jonka mukaan on kaaduttava monesti ja kunnolla, jotta voisi nousta vielä kerran enemmän, ja voisi nousta korkeammalle, kasvaa ihmisenä, sellaisena, joka todella on tyytyväinen siihen, mitä on? 

Antaen aikaisempieni kirjoitusteni ja niiden kommenttien vähyyden, huomataan, etten saa vastauksia kysymyksiin, joita tämän tekstin lukeville voisin esittää. Esittäisinkö ne silti? No, antaa mennä. Mikä juttu on teillä se, mikä nostaa mielialanne helvetistä taivaisiin? Se juttu, johon keskellä pimeyttä saatte sen kipinän syttymään? 

Aamukahvi kolmelta iltapäivällä, hidasta

No mutta, totta se on, Anni täällä aloittaa kirjoittamaan tätä ihan hetkeä vaille kolmelta iltapäivällä, kuppi energiaa vieressään. Ja totta on sekin, että tänään on maanantai, ette ole erehtyneet päivästä! Mä en vain jaksanut herätä aamulla, tai oikeastaan mun herätyskello ei herättänyt, ja havahduin vasta varttia vaille kymmenen soittoon, ja tajusin samantien kuinka paljon kello jo olisi. Tänään mä voin syyttää mun aamuväsymystä muustakin, kuin omasta pahasta tavasta valvoa yömyöhään ilman sen kummempaa syytä.

Miks? 

Tämä kaikkien varmasti tuntema huima palanen Suomeamme, VR, oli eilen ymmällään Eino-myrskyn kaatamien puiden, ja muiden esteiden vuoksi. Niin olin minäkin, sillä mun junani olis pitänyt lähteä neljältä Kuopiosta, kohti Helsinkiä. Vaan ei lähtenyt. Noissa kaikilta asemilta löytyvissä tauluissa luki, että "peruttuperuttu". Asema oli aivan liian ruuhkainen mun makuun, joten en tohtinut yrittää rynniä kysymään lisätietoa asiakaspalvelustakaan. Selvisi, että ehkäpä siinä 17.15 maissa pitäisi tulla junan korvaavia busseja, niin Pieksämäelle, kuin Mikkeliinkin. Mikkeli oli tässä tapauksessa se, johon olisin itse kyydin tarvinnut, sillä luvattiin, että tästä eteenpäin olisi junayhteys Helsinkiin saakka. 

Kello oli kuitenkin jo yli kuuden, kun viimein odottamamme bussit tulivat aseman eteen, minäkin tyhmyri pienillä balleriinoillani olin jo odottanut mielestäni ihan tarpeeksi kauan. Linja-autoon päästyäni mä aloin etsiä vessaa katseellani, ja tyrmistys oli ehkäpä vielä peruttua junaakin valtavampi, koska vessaa ei ollut. Ja vasta siinä, lämpimässä autossa istuessani tajusin, kuinka olisinkaan sitä pientä koppia kaivannut. Sanottiin, että seuraava pysähdys Pieksämäellä. Puolitoista tuntia. Vallan mainiota. 

Pieksämäen jälkeen oli vielä puolitoista tuntia odotettavana, jotta bussi olisi ehtinyt kiitää Mikkeliin saakka. Aluksi sinne päästyämme alkoi hurja rynnäkkö, kaikki säntäilivät minne sattuu, mutta VR-pukuisen miehen ilmestyessä paikalle väki laantui ja meni tuon miehen kertomaan suuntaan. Viitottiin, että tähän junaan, tämä vie teidät Helsinkiin. Minulle oli onni päästä junaan saakka, koska siellä oli wc, enkä jaksanut edes muistaa sitä, kuinka paljon noita junan kopperoita vihasin!

Heti kuitenkin takaisin paikalleni päästyän tuli kuulutus, jonka puhui hyvin hengästyneen ja hermostuneenkin oloinen mies. "Asiat mutkistuvat, tämä juna jää Mikkeliin. Kouvolaan päin busseja lähtee aseman edestä.." Ah, eikun vaan uudelleen tavarat niskaan ja liikkeelle. Aloin olla jo väsynytkin, tässä vaiheessa kello oli ehkä kymmenen, ja elin oikeastaan kahvin voimalla. Loppu matka meni suhteellisen simppelisti, vielä vähän bussin vaihtoja, taksikyytejä sun muuta, mutta siitä en jaksa enää yksityiskohtaisesti selittää, sillä eilisen kertaus ei ollut tämän postauksen tarkoitus.

Mikä sitten?

Se, mitä mä tästä opin. Tai oikeastaan, opin parikin asiaa. Helvetti, mitä sitä suotta vähättelemään, opin moisesta aivan helvetisti, ja jäin silti pohtimaan vielä enemmän! Yksi erittäin nokkela huomio oli, että yömatkustaminen ei sovi mulle! Katsellessani pimeää maisemaa, kuuta ja puita, ohi pyyhältäviä autoja ja tienviittoja, mun maailma pään sisällä lähtee seikkailemaan, ja sekös vasta onkin ärsyttävää, kun pitäisi pysyä skarppina. Odottaa, milloin tulee lisäohjeita, minne pitää mennä, miten pitää toimia. 

Jos kuitenkin yrittäisin nyt pysyä viimeinkin aiheessa, tai pikemminkin nyt vasta aloittaa aiheesta, josta mun alunperin piti kirjoittaa. Kärsivällisyys. Se on sellainen ihailtava luonteenpiirre, jota mä en itse omista miltei lainkaan. Mut mä luulen, että sitäkin voi opetella, oppia, valmentautua kärsivällisemmäks. Voisi ehkä oppia ymmärtämään, että välillä on ihan hyvä hidastaa, koska vaikka se kuinka vituttas, niin ei oo olemassa täydellistä pahaa ja huonoo. On vaan niitä asioita, joiden hyviä puolia ei heti huomaa! 

Mun on henkilökohtasesti jo tämmösessä edelläkerrotussa tilanteessa muistaa, ettei se matka ole ikuisuus, koko elämä. Ajattelen minuutteja, jotka valuvat hitaasti, juuri silloin kun haluaisi tuntienkin viilettävän hurjaa vauhtia, niin että se loputtomalta tuntuva matka olisi jo päätöksessään. Tai ainakin ennen, nyt oon huomannut kehittyväni tässä suhteessa. Haluaisin todella voida uskoa siihen, että ei elämä mene niin hitaasti, ei edes ne tahmeimmat ajat. Oma ajatusmaailma on vaan liian nopeaa, ja aivan liian kiireistä. 

En voi sanoa rehellisesti, ettenkö vieläkin joskus purisi hammasta, olisi räjähtämisen partaalla, kun ikävä tapahtuma tuntuu kestävän, ja kestävän. Ehkä takaraivossa edelleen sykkii pieni kaikkihetitännenyt-Anni kiljuen pienen teepannun tapaan, mutta pääpiirteittäin yritän tällöin hengittää rauhassa, ja hokea mielessäni:

"Nothing lasts forever!" 

Ei edes kukkaset, joita voin todella sanoa inhoavani. Miksi sitten olen kuvannut niite syksyllä? Siksi, koska ovathan ne kuvauksellisempia kuin oma pärstäni.