Ihmisille tulee aina välillä niitä hetkiä, jolloin tuntuu, ettei jaksais enää odottaa, tai päättää jaksaa odottaa. Että haluais, tai tuntuu että olis parempi heittää pyyhe kehään, luovuttaa, kuolla. Surullisena, turhautuneena, antautuneena. Mä luulen, että niissä tilanteissa täytyy pakottaa itsensä jaksamaan. Luulen myös ja voin miltei väittää tietäväni, että kerta toisensa jälkeen näistä tilanteista ohi päästyään, vanhetessaa ihminen alkaa ajattelemaan eri tavalla niistä hetkist. Enkä tarkoita vuosittaista vanhenemista, vaan sitä, kun ihminen alkaa olemaan jo oikeasti ryppyinen ja elämää nähnyt. Sellainen, jonka voisi kuvitella istuvan kiikkustuolissa ja kertovan elämästään, siitä mitka hetket ovat jääneet mieleen.
Nuorena monien suhtautuminen tälläisiin toistuviin tilanteisiin, aina palaavaan uskolliseen, joskin epämiellyttvään ystävään on negatiivinen. Ei taas, ei yhtään enempää. Rajani on lähellä, kohta tämä kurjuus ja toistuvat vastoinkäymiset menevät yli ymmärryksen.
Uskallan kuitenkin aloituskappalettani jatkaakseni väittää, että vanhempana ihminen ei muista niinkään ahdinkoa, ja pimeyttä, jota on kokenut. Ei lukuisia kertoja, joina on ollut maassa ja aikonut luovuttaa. Ihminen muistaa päässeensä niiden kertojen yli, päihittäneensä ihmismielen synkkyyden, jatkaneensa. Ja huomaa nyt, ettei ykskään niistä vaikeista hetkistä ollut ylitsepääsemätön, ja yksikään niistä hetkistä ei ansainnut tulla siksi hetkeksi, jonka takia ihminen vois hylätä koko tulevaisuutensa.
Tää juttu on mun mielestä yks niitä asioita, mikä ihmis-elämästä tekee hienon ja arvokkaan. Se, että vaikka onkin vaihtoehtona loppua ja pysähtyä, on myös yhtä suuri mahdollisuus jatkaa ja pysyä vahvana, päättää olla vahva.
Läheinen henkilöni inspiroi mua kirjoittamaan tämän tekstin, ja luulempa, että mikäli hän tämän lukee, hän tietää itse, ketä tarkoitan. Tälle rakkaalle ihmiselle tahtoisin muistuttaa eräästä lempilausahduksistani:
Everything happens for a reason!
