Teoria ihmisen kauneudesta

Mä oon miettinyt monesti, mikä on se syy, miks nimenomaan positiivinen palaute on niin tärkeetä, samoin kuin pienet yllättävät kehut tai tuntemattoman vastaantulijan aito ja lämmin hymy. Sitten mä keksin. Mä kehitin taas oman teorian sille, miksi.

Mulla se ainakin tuntuu niin älyttömän kutkuttavalta, kun kuulee tehneensä oikein ja hyvin, tai joku muuten vaan haluaa sanoa jotain kivaa. Se saa välittömästi hymyilemään ja tuntemaan itsensä riittäväksi, elämän arvoseks. Luulen, että se tuntuu muistakin melko samanlaiselta, tai ainakin enemmän hyvältä kun pahalta. Se on se syy. Kun kuulee muidenkin olevan sitä mieltä, että on hyvä ja kaunis ja onnistunut, siihen alkaa ennenpitkää uskomaan.

Niin voi kohottaa muiden itsetuntoa. Sanomalla joskus jotain kivaa, ajattelemalla edes. Olemalla itse positiivinen muita kohtaan. Ja kun ihminen osaa arvostaa itseään, eikä muut valheellisilla purevilla kommenteillaan laske tämän itsetuntoa, on se kauneimmillaan. Ihminen osaa nähdä itsekin itsensä kauniina ja ihanana olentona, sellaisena, jota tekisi mieli syleillä maailman ääriin saakka. Ihan vain siksi, että itsensä rakastaminen on niin valloittava tunne.

Kun ihminen taas on oppinut rakastamaan itseään, ja arvostamaan koko omaa olemustaan, se osaa myös arvostaa muita. Laittaa pienet nätit hetket kiertämään, nähdä muutkin kauniina ja hienoina persoonina. Elämälle on paljon helpompi hymyillä, ja on myös niin paljon helpompi saada muut hymyilemään! Ja kun huomaa saavansa ihmisiä iloiseksi, tai paremmalle tuulelle, edes vähän hymähtämään, tulee taas kerran itselle parempi olo. 

Kauneus onkin sitä, että tietää olevansa ainutlaatuinen ja arvokas, ja muistaa arvostaa muita ihan samalla tavoin!

Kuuseni on alasti aina

Niin, joulupuu jonka mä tänäkin jouluna mielessäni koristelen, on alaston ja ontto, piikkejä täynnä ja aivan väritön. Se on se ainoa asia, jonka mä tarvitsen päästäkseni joulutunnelmaan.. Mun tapauksessa se on vähäisimmänkin juhlamielen eliminointia, sillä mä en oo jouluihmisiä. En ollenkaan.

Ylempänä linkittämäni kappale sai aikoinaan minut tuntemaan jonkunkaltaista vihaa ja katkeruutta joulua kohtaan. Kun eräs kerta (tämän kerran mä muistan siis aivan täydellisesti, paikan, tunteen, tilanteen..) jäin kuuntelemaan tuon kamalan laulun sanoja, ja ymmärsin järkytyksekseni, ettei joulumaata ole olemassa, ei konkreettisesti! Jumalauta, mä miltei itken vielä tänäänkin, kun mä muistelen, kuinka tunsin kadottavani viidesosan elämästäni siinä aivan käsittämättömän lyhyessä hetkessä. Ettäkö joulumaa pitäisi löytyä jokaiselta sydämestä, tuosta paikasta, joka on sekasortoa jo muutenkin?

Ihan hitupienesti mä olen aiemmin sentään osannut olla iloinen siitä, että jouluna on lunta, koska mä oon kuvitellut, että lumeton joulu on vaan hurja myytti, jolla lapsia pelotellaan. Täällä Helsingissä ensimmäistä talveani nyt viettävänä, näin viikkoa ennen joulua huomatessani, että maa on kuin loppusyksyllä, tämäkin onnettoman pieni joulu-ilo alkaa karisemaan mielestäni. Tämä loppuvuoden juhla, josta monet monet tykkää niin vilpittömästi ja tosissaan, ei ole mun kekkerilistallani ykkösenä. 

Mustavalkoista, lumetonta, ja sekavaa joulua mä siis voisin toivotella.. Miten on, mitä te itse tykkäätte joulusta, tai onko teillä jostain kappaleesta samankaltaisia teidän elämään tai mielipiteisiin vaikuttavia muistoja jäänyt? Kommentoida saa.

Elän väärille valinnoille

Mä en hallitse erästä asiaa. Päätöksien tekoa. Mä vihaan sitä. Ainakin aina silloin, kun huomaa, kuinka sen päätöksen tekeminen satutti jälkikäteen. Ja aina kun luulee valitsevansa oikein, huomaa miten paljon vähemmän väärä valinta olis satuttanu.

Niin tyhmältä ja nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, mä toivon välillä, että olisin tehnyt väärän valinnan mieluummin. Tämänpäiväisen repäisyni jälkeen mä todella todella toivoin sitä. Mulla on hurja jännä tunne, että mä tein oikein tehdessäni sen mitä tein, mutta mä toivon silti, etten koskaan olis edes tullu ajatelleeks moista.

En voi ymmärtää, kuka ihme on joskus keksinyt sanoa, että jos vähän sattuu epäonnistumaan jossain niin samahan se on tehdä kerralla kaikki ihan päin vittuja. Vielä vähemmän mä voin ymmärtää, miks mä näytän ihan ajattelemattakin noudattavan tätä päätöntä neuvoa. Ehkä mä olisinkin säästynyt niiltä epäonnistumisilta, jos olisin tajunnut jäädä hetkeksi ajattelemaan. Mun todella olis pitäny.

Kuka seuraavaksi osais keksiä jonkun taian, jolla vois korjata asiat, antaa niiden olla niinkun oli. Ei täydellisesti, mutta ihan hyvin. Paremmin, kun nyt.