Viikonloppu meni, kuvat jäi

Moi, nyt en kerro tai mieti mitään, vaan tää on nyt enemmänkin tämmöinen kuulumis-/kuvapostaus..

Mä olin viikonloppuna taas kotona, kaukana metsässä. Mä leikkasin mun hiukset, tai leikkautin. Nyt ne näyttää kynityiltä, mä näytän pojalta. Ei se haittaa, onneksi en ole niitä, keiden identiteetti rakentuu täysin ulkonäön ja varsinaisesti muiden näkyvissä olevien asioiden varaan. Kun mun hiukset saatiin näyttämään edes joltain, matkasin ystäväni Veeran luokse, ja tarkotus ol kuvata ulkona henkilökuvia. No, ihan näin tuurilla sattuikin lauantaille oikein ihana tuulinen ja luminen päivä, ja näin päädyttiin sitten kokeilemaan, millaisia kuvia sisällä saisi aikaan. Pari lamppua, ikkuna, lakana, seinä, ja jouluvalot. Niin, ja kamerani, ja pari täysin manuaalista lainaobjektiivia. Mitä siitä sitten syntyi?

Kahdenlaisia

Mitä enemmän mä ihmisiä tapaan, ja mitä enemmän mä niitä tunnen, niin sitä enemmän mä alan varmistua yhdestä asiasta. Meitä ihmisiä on kahdenlaisia. Sellaisia, joilla tuntuu olevan ongelmia ja huolia vaikka muille jakaa ja tuntuu kuin pitäisi pelätä, etteivät he mene millä hetkellä hyvänsä täysin palasiksi.  Niin, ja sellaisia, joilla tuntuu elämä hymyilevän, ei ehkä täysillä mutta suurimmilta osin, eikä mikään pysäyttäisi heitä. Mutta mistä se oikein johtuu? 

Siitä, että osa ihmisistä tuo yksityiselämänsä vaikeimmatkin käänteet hyvinkin avoimesti muiden näkyviin, kun taas osa haluaa pohtia asioita rauhassa yksin? Siitä, että jotkut osaavat ajatella huonoistakin kokemuksista myönteisesti, eikä siksi surkeus tule esiin, mutta jotkut ovat löytäneet polkunsa ruokkimalla negatiivisia tunteita? Vai yksinkertaisesti siitä, että epäonni vetää epäonnea puoleensa, samalla kun aito kestohymy saa myös elämän hymyilemään?

Viimeisimpään mä en tahdo itse uskoa, en millään. Oon ajatellut aina, että elämässä kaikille tulee vastaan yhtä paljon pahaa, ihmisillä on vaan eri tapoja käsitellä niitä huonoja asioita, ja ne huonommat asiat on jokaiselle henkilökohtaisia. Tunnetasolla kuitenkin kaikki olisi samalla viivalla sen asian kanssa, kaikille sattuisi aivan yhtä paljon ja yhtä kipeästi, siitä huolimatta, oliko kömmähdys pieni este vai järjettömän suuri muuri. Ei, ei se voi käydä järkeen, vaikka elämä onkin epäreilua, en suostu taipumaan ajatukseen siitä, että se olisi niin epäreilua.

Ensimmäisenä ja toisena mainittu on aika lähellä toisiaan, ja niistä tunnistaisin itseni molemmista. Minulle on helpompaa ajatella yksin, miettiä miten olisi paras, murehtia ja selvitä, kun taas osa tuttavapiiristäni tuo tunteensa ja viimeviikon pienimmätkin tapahtumat niin ihailtavan räiskyvästi julki. Kumpi kuitenkaan olisi parempi? Olla hiljaa, yrittää pärjätä itse, vaikka muut yrittäisivät saada puhumaan ja sen jonkin monimutkaisen lukon aukeamaan. Onko parempi teeskennellä, että asia hoidossa, kaikki hyvin, vaikkei olisikaan, mutta tietää, että tätä tietä täytyy mennä. Että kun saan tilaa itselleni, yksin, niin kaikki kääntyy paremmaksi, ja ettei puhuminen ole itselle ominainen muoto ilmaista itseään, tuoda esiin elämänsä vaikeimpia asioita?

Toisena mainittu ajatus siitä, kuinka paljon asenne vaikuttaa negatiivisten kokemusten tuntemiseen ja käsittelemiseen, on mun mielestäni eniten totta. Sitä voi muuttaa, totta sekin, vaikkei sitä ehkä kaikki itsepintaisimmat pessimistit tahtoisikaan tajuta. En minäkään tahtonut, ja välillä se on edelleen hankalaa, mutta mä yritän muuttua. Mä todella yritän oppia olemaan iloinen ja hymyilemään sellaisissa tilanteissa, joissa vaikkapa pari vuotta sitten olisin luhistunut täysin. Olisin kironnut maailman, ihmiset ja taivaankappaleet, meret ja mantereet, kaiken mitä kuvitella saattaa. Ennen kaikkea olisin kironnut itseni:"Tääki epäonnistu, miks en onnistu missään, miks oon huono. Vitun huono kaikessa, turha enää ees yrittää.. Kaikki menee vituiks kuitenki saatana. Kuole pois, Anni. Mene pois."

Nykyään, ihan liikaa mutrusuuna oltuani mä alan vihdoin ymmärtää, että ei tuo asenne auta yhtään! Tai tietenkin auttaa siinä suhteessa, jos haluaa masentua ja lytistyä yhä enemmän, painua vieläkin enemmän kokoon ja vihata itseään vielä hitupienesti lisää. Mitä se sitten kuitenkaan hyödyttäisi, sitä kautta ei kuitenkaan onnea löydy. Tässä kohtaa nyt jokainen masennuksesta selvinnyt, tai toipumassa oleva voisi ylpeänä sanoa puhuvansa kokemuksen rintaäänellä. Niin mäkin sanon, ja sanon vielä olevani siitä aivan helvetin ylpeä. Mä oon ylpeä siitä, että vaikka mä lähdin joskus väärään suuntaan, mä käännyin ympäri ja kuljin saman helvetin uuvuttavan reitin takaisin päin niin, jotta saatoin jatkaa onnellisuuteen, oikeaan suuntaan.. Se oli todella sen arvosta. Välillä mun mieli temppuilee, se tahtoo kulkee vielä alamaissa, mut mä tiedän kuinka sieltä noustaan ylöskin, ja kuinka mä voisin antaakaan periksi...

Mä kaikesta huolimatta rakastan tätä, mä rakastan olla elossa!

Ps. Mä oon pahoillani siitä, että aihe josta mä alunperin alan kirjoittamaan, kääntyy väistämättä aina tarinoihin omasta elämästä, menneestä ja nykyisestä. Se on vaan mun tapa. Onko se edes niin pahakaan, täähän on mulle terapiaa parhaimmillaan. 

Mistä löytyy hymy

Ensi alkuun voisin jo itsekin tokaista, että mikähän ihme viiraus mulla nyt on, kun jokapäivä pitää olla kirjottelemassa toistaan turhempia älynväläyksiä ja muuta skeidaa. Mut nyt mulla vaan on ollut lähes jokapäivä ja koko ajan sellanen olo, kuin mulla olis jotain kirjotettavaakin, ihan oikeeta asiaa. Sit sen oikeen asian unohtuessa mä alan löpistä kaikkea turhaa. 

Tänään mä aattelin et voisin kirjottaa siitä, miten helposti sen oikeestikin miltei elintärkeän ilon voi kadottaa. Ja kuinka helvetin vaikeeta se on löytää kerran sen kadotettuaan. Ja vaikka sen löytäisikin, ei sitä useinkaan osaa arvostaa ennenkuin huomaa sen taas pudonneen kyydistä. 

Mä itse huomasin tän eilen illalla. Mulla oli ihan hyvä päivä, tai sanotaanko, että melko tavallinen. Ei tuntunut erityisen huonolta, mutten ollut onneni kukkuloillakaan. Tasaista. Illalla ajattelin taas tavalliseen tapaani mennä nukkumaan ajoissa, ja kömminkin jo sänkyyn siinä toivossa että voisin viliseviltä ajatuksiltani rauhoittumaan ja nukahtamaan. Ei, ei se onnistunut. Mielin lähteä ulos, ja niimpä kiskoin housut jalkaani ja takin niskaan, ja lähdin kuljeksimaan lähiympäristöön. Oli kylmää ja tuuli, ja mun mieli tais lähteä seikkailemaan niiden tuulenpuuskien mukana, sillä kun palasin sisälle, mä vaan romahdin. 

Ihan ilman syytä, aivan kuten niin monesti ennenkin. Mun olis tehnyt mieli itkeä, mutta mä olin niin lukossa, etten mä voinu. Mä vaan hakkasin seinää, puolihuusin ja mun kroppa riuhtoi itseään miljoonaan suuntaan ihankuin pakonomaisesti sen helvetillisen ahdistuksen kourissa. Aivan yhtä yllättäen kun tää pieni öinen painajainen oli tullutkin, niin se myös hiipui, ja sen jälkeen mun pää oli vaan tyhjä. Kaikui, puristava tunne. 

Todella äkkiä tän kummallisen murtumisen jälkeen mulle tuli semmonen olo, että mun on pakko saada kuvata. Ulkona oli kylmää, pimeää ja tuulista, eikä sisällä ollut hyviä mahdollisuuksia erilaisiin kuvausjuttuihin. Vaikka mä tiedostinkin tän hyvin, niin silti mun oli vaan pakko, pakko saada se tunne kameralle, kuviin, näkyville. Ulos jotenkin. 

Mä luulen, että juuri tämmöisten, kauheiden ja mieluummin unohdettavien hetkien jälkeen mä olen valokuvaajana parhaimmillani. Mulla on tavoite, ja mulla on tunne. Mulla on se joku, mitä mä tahdon viestiä sillä, kaikki se, mitä mä en muuten voi sanoa, en kykene kuiskaamaan kenellekään. Ja vaikka se kokoonrusentava tunne sisällä onkin jotain, mitä ei koskaan kenellekään toivo, oon mä samalla iloinen siitä, että se on. Se saa mussa aikaan intohimon johonkin siihen, mistä mä pidän. Se saa mun maailman päänsisäisen maailman eloon ja mä tunnen olevani innostunut. Iloinen taas. 

Onko siis niin, ettei voi kokea iloa, ellei ensin tyystin kykene kadottamaan sitä, olemaan eksyksissä pimeässä, ellei uskalla kävellä vastatuuleen ja antaa kokonaisen maailman mennä hetken aikaa väärinpäin? Onko olemassa julmaa kirjoittamatonta lakia, jonka mukaan on kaaduttava monesti ja kunnolla, jotta voisi nousta vielä kerran enemmän, ja voisi nousta korkeammalle, kasvaa ihmisenä, sellaisena, joka todella on tyytyväinen siihen, mitä on? 

Antaen aikaisempieni kirjoitusteni ja niiden kommenttien vähyyden, huomataan, etten saa vastauksia kysymyksiin, joita tämän tekstin lukeville voisin esittää. Esittäisinkö ne silti? No, antaa mennä. Mikä juttu on teillä se, mikä nostaa mielialanne helvetistä taivaisiin? Se juttu, johon keskellä pimeyttä saatte sen kipinän syttymään?