Tarvitaanko ketään lauantaisin?

Se on taas täällä: viikonloppu. Ne mitättömät päivät, kun olo on vieläkin mitättömämpi. Puhui, tai pikemminkin yritti sitten puhua kenelle tahansa, vastauksena saa jonkinlaista vuodatusta siitä, ettei nyt ehdi kun lähden sinne tai tänne tai tuonne, tai että tulin juuri jostain ja olen kohta menossa jonnekin, joten kerro asiasi nopeasti. Saatana. Se syö mua sisältäpäin, kun jok'ikinen perjantai, lauantai ja sunnuntai herää karuun todellisuuteen siitä, ettei minua minnekään kutsuttu, vaikka muut menevät. Ettei minulla ole oikeastaan ketään keneltä voisin kysyäkään, tehtäsisiinkö jotain. Jotain, joka poikkeaisi tavanomaisista illoistani, joihin hyvin pitkälti sisältyy kone, ruoka, ruoka vähän lisää ja suunnaton tyhjyys.

Kateellisuus on tyhmä tunne, ihan tos typerä ja ehkä kammottavakin. Kun sen tajuaa, että perskutarallaa, mä olen kateellinen, sellainen jonkinlainen itseluottamuksen ja -arvostuksen palanen murtuu. Ja vieläpä, kun tätä turhaa tunnetta aiheuttaa jokin aivan käsittämättömän mitätön juttu. Vaikkapa sellainen, kun muut ovat iloisia viikonloppuisin, kun niillä on niin paljon tekemistä ja hommaa, ja sitten kun katsoo itseään, huomaa saman kaavan vain aina toistuvan. Ei siis mitään, turhautuneisuutta vain. Joka ilta odottaa, että ehkä huomenna joku sanoo minulle jotain, ehkä huomenna joku haluaa minut jonnekin. Ehkä huomenna olisi joku, keneltä kysyä, ehkä olisi joku. Tai jotain. Muttei ole, ja tämä saa aikaan jonkinlaista kuplivaa vittuuntuneisuutta, ahdistustakin, ja ainakin reippaan siemauksen verran kateellisuutta muiden elämien täyteläisyydestä.

Tosin, olen jo tovin todella uskonut siihen, että ihan jokainen ihminen saa elämässään ihan yhtä paljon hyviä ja pahoja asioita eteensä. Ihmisillä minun silmissäni on vain erilainen tapa käsitellä näitä asioita, ja erilainen tapa suhtautua niihin. Osa huomaa ehkä herkemmin vain ne negatiivisemmat, rankemmat, kiperämmät ja satuttavammat asiat, kun taas osa osaa iloita enemmän siitä kaikesta valoisasta ja ihanasta, siitä mikä saa hymyilemään. Mä itse kuulun näihin, jotka hyvin helposti aistii elämänsä varjopuolet, mutta joskus osaan kyllä havahtua niihin parempiinkin asioihin. Tunnen kuitenkin jatkuvasti syyllisyyttä siitä, kuinka helposti masennun pienenkin vastoinkäymisen eteen sattuessa. Tai vaikkei mitään vastoinkäymistä olisikaan, pelkkää hyväksymistä.

Nimenomaan hyväksyntää kaipaisi esimerkiksi tämä minun viikonloppkateellisuuteni. Ehkä minulle paras tapa viettää vapaat on vain höllätä yksin, ehken olisi sen onnellisempi sunnuntain hämärtyessä iltaan, vaikka olisinkin ollut minulle tärkeiden ihmisten ympäröimänä koko viikonlopun ajan? Ehkä olisin vain uupunut, liian uupunut aloittamaan maanantaita. Ehken enää tuntisi sitä elämää omakseni, ehkä tahtoisin antaa sen pois. Tämän sanottuani päässäni käydään sotaa siitä, haluanko tällä hetkellä antaa elämäni pois. Mutta ei, emmä tahdo, tahtoisin sen vain vähän muuttuvan. Eikä muutosta kai tule, ellei jaksa odottaa?

Mihin sulla on kiire?

Kaikki juoksee täällä. Minne tahansa kääntyykin, näkee jossain ihmisen kipittävän henkensä edestä, tai päivittelevän, ettei ehtinyt. Menee minne tahansa, kuulee jonkun kuitenkin muistuttavan, kuinka elämä onkaan lyhyt, eikä aikaa saa hukata. Pitää elää tässä ja nyt, stressaten siitä, että ennättää elää ennenkuin aika loppuu. Miksi pitää olla kiire jonnekin? Miksi olisi huono asia pysähtyä tietoisesti, rauhoittua ja huomata, että ehtii varmasti kaikkeen mitä tahtoo, vaikkei hoppuilisi yhtään.

Kun mä olen ärtynyt tai muuten vain lyhytpinnaisella tuulella, mulla on kiire jokapaikkaan. Tätä oon itselleni selittänyt sillä, että kun mun pää on niin paljon täynnä kaikkea, musta tuntuu että se kaikki olisi jotenkin mun matkani esteenä, ja mun täytyisi varata aikaa myös niiden ylittämiseen. Siksi olis kokoajan ryntäiltävä päättömänä ympäriinsä, vain siksi, että voisin vanhana sanoa, että ehdin elämässäni tehdä ja nähdä sitä sun tätä. Onko se kuitenkaan tärkeää, että ehtii mahdollisimman paljon, ja yrittäisi keretä tekemään kaiken niin kiireesti. Eikö se olekaan yhtään tärkeää, että muistaisi vanhana jonkun levollien hetken, hyvän kokemuksen. Sellaisen hetken, jonka ihanasta kiireettömyydestä voisi vielä monen vuoden jälkeenkin humaltua.

Oikeastaan, miksi on kiire miettiä sinnekään asti? Sinne, kun on vanhainkodissa ja huomaa kokonaisen eliniän lipuneen huomaamatta ohi. Miksei voisi unohtua joskus juuri tähän päivään, unentuntuiseen tilaan, kun huomaa, että nyt on nyt, huomenna on huomenna, turha murehtia siitä vielä. Eihän kukaan kuitenkaan voi täysin suunnitella päiviään etukäteen, vai voiko? Tulevaisuudessa, oli se sitten kaukana tai hyvinkin lähellä, tapahtuu kuitenkin jatkuvasti asioita, joihin ihminen itse omilla suunnitelmillaan ei pysty vaikuttamaan, ja aina, joka päivä tapahtuu jotain, mitä ei osannut aamulla aavistaa.

Vaikka kiire on liikettä, ja liike on elämää, on minun mielestäni paljon tärkeämpää välillä yrittää olla tietoisesti kiireetön, ja elää ihan vain pään sisällä. Elää välillä ihan omaa salaista elämää ja antaa itselleen luvan haaveilla, uneksia itsensä pois hektisestä, levottomasta sykkeestä.

Kuka jaksaisi lukea aina

Ei kai kukaan, vaikkakin jotkut jaksaisivat kirjoittaa miltei maailman ääriin saakka. Näihin joihinkin minä kuulun, ja kun katselin näitä hajanaisia postauksia taaksepäin, huomasin kirjoittaneeni päivistäni todella hirvittävän paljon, kun taas kuvatukset ovat jääneet jonnekin minultakin piiloon. Lällislää te, jotka tahtoisitte jotain luettavaa, tai luulitte otsikon perusteella että jakaisin aaltoilevia ja hankalasti kiinniotettavia ajatuksiani. Ei, en tee niin, hähhäh. Nyt tulee kuvia niistä parista viime päivästä, kun olen kummasti, ilman syytä ollut todellakin aidosti iloinen ja ehkä yliväsymystä kiittäen hyvin riemukas ja energinen, ja minulla on hyvä olla.

Toivon, että tekin tiedätte sen tunteen, kun huomaa, että on hyvä olla, kun on vain niin helvetin hyvä olla.